Matkapäiväkirja - SHANGHAI!

Koska olen laiska paska enkä jaksa perustaa uutta blogia pelkästään reissuani varten, niin päätin julkaista matkapäiväkirjani täällä. Luvassa on fiiliksiä vaihtomatkaltani Shanghaihin 2.3.2012-28.5.2012 väliseltä ajalta. Pyrin myös tunkemaan mukaan kuvia havainnollistamaan häppeninkiä. Matkapäiväkirja on kirjoitettu jo ensimmäisen viikon ajalta, mutta minulla on aikaa oikolukea se vasta viikonloppuna, eli kärsivällisyyttä siihen asti. Zàijiàn!

Brothers Fox pt. 3 – Through the Looking Glass

(Edellisestä päivityksestä on aikaa, mutta halusin hioa Foxin veljesten tarinan lopetuksen koulutöiden kaatuessa samalla niskaan. Tekstiä on tosin nyt aiempaa hiukan enemmän ^^)

Josephin antama muistitikku poltteli Stevenin taskussa pahemmin kuin konekivääri sarjan jälkeen, mutta se toivon mukaan vastaisi pian muutamaan polttavaan kysymykseen, joita Stevenin mielessä pyöri. Ilta Josephin kanssa oli venynyt aiottua pidemmäksi, joka myös tarkoitti Stevenin kohdalla useampaa olutta ja kävelymatkaa kotiin. Jälkeenpäin ajateltuna häntä kadutti, ettei ollut ottanut taksia, mutta humalainen mieli ei miellä paria kilometriä edes matkaksi.

Steven oli ollut varma, että hänen oikoreittinsä olisi johtanut kaupan takapihalle, mutta hänen päädyttyään oudolle aukiolle, hän tiesi olleensa väärässä. Turhautuneena hän lähti hoiperrellen etsimään jotain tuttua katua tai maamerkkiä lähistöltä. Sitä varten hänen täytyi mennä takaisinpäin. Steven potki maata itseensä pettyneenä, mutta turhautumisen tunne häipyi Stevenin kuullessa tappelun ääniä läheiseltä kujalta. Stevenin tarttui revolveriinsa ja hänen mielensä kirkastui, kun hänen sydämensä pumppasi adrenaliinia kiihtyvällä tahdilla hänen kehoonsa.

Steven oli ollut tappeluissa aiemminkin ja hän tiesi, että järkevintä oli pysytellä erossa niistä, mutta hänen täytyi kuitenkin tarkistaa tilanne. Aina oli kuitenkin mahdollisuus, että toinen osapuoli oli täysin viaton, kuten ryöstöissä yleensä on tapana. Hiipiessään seinän vierustaa pitkin lähemmäksi, Steven kuuli äänet yhä selkeämpinä, joten hän päätteli nujakan olevan aivan kulman takana. Hänen otteensa kiristyi revolverista, samalla kun hän kurkisti kulman taakse nähdäkseen tilanteen paremmin. Pahaksi onneksi kuja oli lähes täysin pimeä, sillä kuu oli ainoa asia joka valaisi kujaa.

Aluksi Steven ei ollut varma mitä hän näki, sillä varjoissa liikkui jotain suurta. Tappelun äänet olivat lakanneet, mutta tilalla oli tullut maiskuttava ääni. Steven ei ollut varma pitikö hän tästä tilanteen kehittymisestä, mutta alkoholin tuoman epärealistisen minäkuvan turvin hän pomppasi kulman takaa esille ja huusi: ”Seis! Astu valoon tai ammun!”

Varjosta kuului kilkattava ääni, joka jollain kierolla tavalla kuulosti lähes naurulta, ennen kuin jotain suurta lensi Steveniä kohti. Tämä yllätti Stevenin täysin ja hän kaatui esineen painosta maahan, säilyttäen hädin tuskin tajuntansa. Ennen kuin Steven ehti reagoida millään tavalla, olento oli jo karkumatkalla – kiiveten tiiliseinää kuin hämähäkki. Hetken ajan Steven luuli näkevänsä olennon selkeästi kuun valossa, mutta laittoi koko lopulta koko näyn humalahourailuksi. Ei mitään niin isoa ja groteskia voi olla olemassa!

Tilanne oli ohi nopeammin mitä Steven oli odottanut, joten hän alkoi tarkastamaan omia vammojaan, tajuten samalla millä häntä oli heitetty – maassa makasi verinen miehen ruumis, jonka rintakehä oli revitty auki. Steven tunsi voivansa pahoin katsoessaan raadeltua ruumista, ja refleksinomaisesti hän oksensi juomansa oluen ja pizzan jämät kujalle.

Paniikki valtasi Stevenin – Pitäisikö hänen ilmoittaa tapahtumasta poliisille? Mitä hän sanoisi? Entä jos hän jättää tapahtuman ilmoittamatta ja joku on nähnyt hänet rikospaikalla? Olisiko hän silloin pääepäilty? Tilannetta ei varmasti myöskään parantaisi hänen oma tutkimuksensa asian tiimoilta. Vaihtoehdoiksi jäi lopulta pakeneminen rikospaikalta tai hullun leima, joista Steven valitsi ensimmäisen, eikä ollut eläissään juossut niin lujaa.

**********

Seuraavana aamuna Steven ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut. Hänen selkäänsä pakotti ja päässä oli rakennustyömaa käynnissä kiviporia myöten. Vaivoin hän kampesi itsensä sängystä ylös, nappasi muutaman särkylääkkeen ja suunnisti kohti vessaa. Hän päätti tarvitsevansa kahvia ja jotain ruokaa. Hän ei tosin ollut varma kuinka hyvin ruoka pysyisi hänen sisällään. Koko edellinen yö tuntui Stevenistä kuin pahalta unelta, mutta muistitikku hänen housuntaskussaan todisti sen olleen totisinta totta.

Karistettuaan aamukohman Steven odotti Peterin lähtevän, jotta hän voisi tutkia muistitikun sisältöä kaikessa rauhassa. Hänellä oli onneksi koko viikonloppu aikaa suorittaa tutkimuksiaan. Samalla kun tietokone käynnistyi, Steven nappasi muutaman särkylääkkeen lisää kahvikuppinsa ohessa, ja istahti työpöydän ääreen. Sitten hän laittoi tikun kiinni koneeseen.

Joseph ei ollut huijannut – tikulla todellakin oli kaikki poliisin tutkimukset viimeaikaisista murhista aina silminnäkijälausunnoista CSI-raportteihin ja ruumiinavauspöytäkirjoihin. Rikospaikat olivat olleet lähes identtisiä – raa’asti murhattu uhri, jälkiä jotka muistuttivat suuren petoeläimen tekosia ja kaikilta uhreilta puuttui sydän. Poliisi ei myöskään ollut löytänyt uhrien väliltä minkäänlaista yhteyttä, mikä viittaa sattumanvaraiseen tappamiseen ja tekee murhaajasta astetta vaarallisemman.

Ruumiinavausraporttien perusteella uhrit olivat kuolleet verenhukan aiheuttamaan shokkiin ja sydän oli ilmeisesti poistettu post mortem. Kaikista uhreista oli myös löytynyt vierasta, syljen kaltaista, eritettä, jolla oli havaittu halvaannuttava vaikutus. Eritettä ei kuitenkaan oltu pystytty tunnistamaan ja labran tulosten perusteella se on lähellä joidenkin hämähäkkien myrkkyä. Nämä tiedot eivät rauhoittaneet Stevenin mieltä tipan vertaa.

Silminnäkijälausunnot olivat lähinnä kauhistuneiden paikallisten kertomuksia siitä, kuinka he olivat löytäneet ruumiin ollessaan kävelyttämässä koiraa tai viemässä roskia, mistä ei Stevenille ollut mitään hyötyä. Ei ennen kuin hän alkoi lukemaan nimettömänä pysyvän, ilmeisesti laitapuolen kulkijan, kertomusta valtavasta tappajahirviöstä. Tarina myötäili liikaa sitä, mitä Steven oli edellisenä yönä itse kokenut, joten hän sulki läppärin kannen ja marssi viinakaapille.

Jack Daniels poltti Stevenin kurkkua, mutta hän kaatoi lasin välittömästi uudelleen täyteen ja siirtyi asekaapille. Steven tiesi että hänen täytyi valmistautua, sillä hän oli todennäköisesti ainoa, joka tiesi Chicagoa kohtaavasta uhasta, ja jolla oli valmiuksia tehdä asialle jotain. Se miten Peter oli sekaantunut asiaan, hän ei edes halunnut ajatella. Tunnit kuluivat nihkeästi Stevenin hioessa varustustaan kuntoon ja miettiessään mitä tuleva yö pitäisi sisällään.

**********

Takaoven kolahdus herätti Stevenin. Hän oli nukahtanut työpöytänsä ääreen jossain vaiheessa alkuiltaa, ja sai nyt huomata ulkona olevan jo pimeä. Hukkaamatta sekuntiakaan hän nappasi varustesäkkinsä mukaan ja ryntäsi ulos. Ulkona hän näki Peterin kävelemässä kujaa kohti musta jääkiekkokassi olallaan. ”PETER! KERRO VÄLITTÖMÄSTI MIHIN OLET MENOSSA!” Steven huusi veljelleen, joka kääntyi yllättyneenä. ”Steven... Minulla on henkilökohtaisia asioitani hoidettavana, en usko että sinulla kiinnostaa,” Peter vastasi huolettoman oloisena. Steven käveli samalla lähemmäs Peteriä ja sanoi: ”Siinä sinä olet väärässä. Tiedän että sinä olet jotenkin sekaantunut näihin murhiin mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta en tiedä että miten. Metsästätkö sinä sitä otusta?”

”...Sinä siis tiedät. En tiedä oliko tuo vain pirun hyvä arvaus vai olenko vain ollut huolimaton, mutta osuit naulan kantaan. Metsästänpä hyvinkin. Irakissa tuli opittua muutakin kuin vain aseenputsausta ja tiedustelun käytäntöä. Emme ole yksin – tuolla varjoissa on jotain, Steven,” Peter sanoi ilme vakavoituen, ja osoitti samalla varjoisalle kujalle. ”En tiedä kuinka paljon tiedät, mutta sinun on hyvä tietää se, että paljon mitä olet kuullut kauhutarinoita ja legendoja ovat jollain tavalla totta. Ihmiset ovat näille demoneille kuin karjaa, mutta minä olen päättänyt pistää kampoihin parhaani mukaan, enkä ole asiani kanssa yksin.”

Steven vain katsoi veljeään hölmistyneenä ja nielaisi. ”En tiedä mistä kohdin minun pitäisi alkaa purkamaan kaikkea tuota tietoa. Eilen olisin vielä ollut huolissani sinun mielenterveydestäsii, mutta viimeöinen kohtaaminen tällaisen ”demonin” kanssa on kyllä saanut minut vakuuttuneeksi. Nyt ainoa kysymys lieneekin, että huolitko apua?” Steven kysyi retorisesti virne naamallaan.

**********

”Annas kun kysyn sulta jotain, veli hyvä,” Peter sanoi veljesten kulkiessa pitkin varjoisaa kujaa. ”Lauo pois, vaikka en ole varma onko minulla kysymykseesi vastauksia,” Pidempi veljeksistä vastasi. ”Mietin vain, että milloin olet viimeksi ampunut jonkun? Se nimittäin on suurin ja ratkaisevin ero sotilaan ja tavallisen pulliaisen välillä,” Peter tokaisi, katsoen samalla veljeään kysyvästi. ”Ampunut jonkun? En koskaan, jos yhtä ryöstöyritystä ei lasketa. Siitäkään tilanteesta en tosin muista paljoakaan, kaikki tapahtui niin nopeasti. Refleksini vain ottivat vallan ja seuraavassa hetkessä asetta naamani edessä heiluttanut tyyppi makasi maassa pidellen jalkaansa. Lukemattomista tunneista ampumaradalla on näköjään jotain hyötyä...” Steven tuumasi.

”No, kohta nähdään miten käy. Olet joka tapauksessa tällä kertaa tulitukena kiväärisi kanssa. Minulla on suhteellisen varmaa tietoa, että etsimämme olento majailee tuossa varastorakennuksessa. Sinun tehtäväsi on kiivetä tuon talon katolle, ja ampua mikä tahansa ei-ihminen, joka tuosta rakennuksesta tulee ulos. Ymmärsitkö?” Peter ohjasti Steveniä armeijamaiseen tapaan, johon Steven vain kuittasi: ”Selvä kuin pläkki,” ja lähti kiipeämään talon katolle.

Stevenin varustelaukku painoi hänen hartioitaan kuin synti, tämän kiivetessä tikapuita ylemmäs. ”Pitäisi käydä useammin salilla,” Steven ajatteli, mutta intohimoisen lenkkeilijän on hankala muuttaa tapojaan. Päästyään katolle, Steven tarkasti ettei siellä ollut ketään muuta, ja alkoi laittaa asettaan kuntoon vesitornin alapuolelle. Sitten alkoi odotus, mutta Steven tiesi, että hän ei saanut antaa keskittymisensä herpaantua. Moinen virhe saattaisi maksaa hänen veljensä ja ties kuinka monen muun hengen. Odotus ei kuitenkaan kestänyt muutamaa minuuttia pidempään, kun varaston sisältä alkoi jo kuulua laukausten ääniä ja ikkunoista näkyä välähdyksiä.

Stevenin ote Dragunovista kiristyi tämän tarkkaillessa mahdollisia poistumisteitä rakennuksesta. Sitten ikkuna räsähti rikki jonkin suuren olennon hypätessä pihalle varastorakennuksesta. Vaistomaisesti Steven tähtäsi hetken infrapunakiikarinsa läpi ja laukaisi. Olento kiljaisi epäinhimillisesti luodin osuessa sitä hartiaan, mutta Steven ampui päättäväisesti uudelleen. Pian Steven huomasi ampuneensa lippaan tyhjäksi maassa makaavaan, liikkumattomaan ruumiseen. Hänen sydämensä hakkasi kuin maratonin jälkeen ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Hän laittoi aseensa pikaisesti kasaan, keräsi viilenevät hylsyt katolta ja lähti kiipeämään alas tarkastamaan tilanteen.

Alhaalla Peter jo odotti häntä ruumiin luona. Hän piteli vasemmalla kädellä oikeaa kylkeään, samalla kun Saiga roikkui veltosti hänen oikeassa kädessään. Jokin oli kuitenkin pielessä. Hirviö ei ollut sama kuin minkä Steven oli kohdannut edellisenä yönä. Tämä yksilö muistutti enemmän valtavaa sutta kuin hämähäkkiä. ”Peter, tuo ei ole oikea hirviö!” Steven huudahti. ”Sinä siis huomasit,” Peter tokaisi. ”Näyttää siltä että meidän työmme ei ole vielä ohitse. Peter?” Steven tuumasi, katsoen veljeään kysyvästi tämän alettua nauramaan. ”Voi veliseni, kyllä se on. Sinun työsi ainakin. Hahahaa*clack*ha*click*haha*cliclak*!”

Steven ei ollut uskoa silmiään, kun Peterin vaatteet repeilivä tämän päältä hartioiden pursutessa suuremmiksi, selkärangan sinkuessa pituutta ja suusta tunkevan esiin valtavan torahampaat. Steven ei osannut enää liikkua mihinkään – hän oli halvaantunut paikalleen pelosta, inhosta ja epäuskosta siihen mitä hän näki tapahtuvan silmiensä edessä. Hetken jälkeen, joka tuntui tunneilta, hänen edessään kohosi tummaihoinen olento, jonka kylkiin oli kasvanut ylimääräisiä raajoja ja jonka lihaksikas vartalo pistäisi vannoutuneimman bodarinkin häpeään. ”Yllättynyt, *clak* veliseni? *cliclak* Tiesin että olit jäljilläni, mutta en olisi halunnut*click*tappaa sinua. Tiesit kuitenkin*clack* liikaa, joten*clack*et jättänyt minulle *claclick* vaihtoehtoja. Päätin kuitenkin*clack*, että voisit ensin auttaa minua hävittämään*click*kilpailua. Hyvästien aika!*click*,” Hirviöksi muuttunut Peter sanoi, hyökäten samalla Steveniä kohti.

Steven havahtui tilanteen vakavuuteen ja vaistomaisesti alkoi hamuta käsiasettaan. Jokin perimmäinen vaisto käski hänen taistella vastaan, vaikka tilanne näytti epätoivoiselta. Ehkä se oli siksi, koska hän oli aina halunnut lähteä täältä kengät jalassa tai sitten hän oli kuin nurkkaan ajettu eläin. Steven valmistautui henkisesti jo tulevaan kipuun ja tuskaan, kun hirviö rysähti hänen päällensä kuin tonni kiviä. Ennen kuin Steven oli ehtinyt ampua laukaustakaan, hän tunsi terävää kipua olkavarressaan, jota seurasi pikainen puutumisen tunne. Halvaannuttavaa myrkkyä!

"Lausu rukouksesi*clack*veliseni, myrkkyni ei vie sinulta puhekykyä*cliclack*vielä muutamaan minuuttiin," hirviö sanoi, valmistautuen samalla viiltämään Stevenin rintakehän auki kynnellään. ”SEIS! Eiköhän tämä ole jatkunut jo tarpeeksi pitkään,” Läheltä kuului huuto. Steven näki huutajan olleen valkohiuksinen ja -viiksinen, ruskeaan trenssitakkiin pukeutunut vanha mies. Kuulosti kuitenkin siltä, että hänen äänensä oli kuulunut kaikkialta Stevenin ympäriltä.

”Hölmö! *CLICKCLACCLICK* Valmistaudu kuolemaan!” Hirviö huusi kalkattavalla äänellään ja lähti ryntäämään vanhaa miestä kohti. Miehen ilme kiristyi hiukan ja tämän kylmänsininen katse tuntui lävistävän Stevenin. Hirviö ei kuitenkaan ikinä päässyt miehen luo, sillä spontaanisti se vain syttyi ja paloi kirkkaalla sinisellä liekillä. Tuskanhuudot kestivät vain muutaman sekunnin, kun hirviöstä oli jäljellä vain kasa tuhkaa. Steven ei ollut varma pitäisikö hänen tässä tilanteessa itkeä vai nauraa, juosta vai taistella.

”Se on ohi Steven. Pyydän anteeksi, sillä tämä oli täysin minun arviointivirheeni, eikä sinun olisi pitänyt raahautua tähän mukaan,” Mies sanoi kuin olisi tuntenut Stevenin, kyykistyen samalla tuhkakasan viereen. ”Mitä? Kuka sinä olet? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Veljeni oli hirviö ja nyt kuollut, ja sinä sanot että se oli arviointivirhe?!?” Steven huusi miehelle, tuntien kuinka viha alkoi korvata pelon. ”Nimeni on Traveller, ja se on ainoa asia mitä sinun tarvitsee tietää minusta tällä hetkellä. Toisekseen, veljesi ei ole kuollut, ole huoleti. Asiat palautuvat takaisin päiväjärjestykseen varsin nopeasti, sillä vielä ei ole sinun aikasi kohdata toista maailmaa. Sen aika on kuitenkin pian. Pieni varoituksen sana kuitenkin – varo varjojen metsästäjää, se tuo sinulle paljon surua.”

”Et ole vieläkään vastannut kysymykseeni! Vaadin selityksen mitä juuri tapahtui! Et voi jättää kaikkea auki tällä tavalla! Tässä ei ole mitään järk...” Steven huusi kasvot punaisina, samalla kun mies alkoi hohtaa kirkasta valoa. Valoa, joka hyvin pikaisesti oli sokaisevan kirkasta ja Stevenistä tuntui kuin hän putoaisi.

**********

Steven heräsi herätyskellon soittoon. Edellisenä iltana Steven oli ollut epätoivoinen raha-asioiden suhteen kaupan heikon menestyksen takia, mutta nyt hänen olonsa oli varsin rentoutunut hyvin nukutun yön jäljiltä. Toki myös sillä oli vaikutusta, että Peter oli jälleen kotona palattuaan edellisenä iltana. Steven tuumasi, että oli aika keittää kahvia ja tehdä jotain aamupalaa. Peter kun tunnetusti nukkui helposti puolille päiville.

Veljesten tietämättä talon takakujalla heitä tarkkaili vanha valkohapsinen mies, joka vain myhäili itsekseen: ”Jos asiat vaikka tällä kertaa sujuisivat ilman ongelmia...”

Brothers Fox pt. 2 – Peto

Syksyinen ilma oli jo kolea olennon tarkkaillessa ympäristöään kerrostalon katolta. Sen hengitys höyrysi, kun se haisteli ilmaa pitkällä, kapealla kielellään. Olento oli täysin valmistautunut metsästämään, sillä vain yksi ajatus pyöri sen mielessä – ”NäLkÄääÄä...”

Olento valpastui salamannopeasti sen haistaessa halvan parfyymin joka sekoittui hikeen ja alkoholiin. Nuori pariskunta oli juuri lähtenyt lähibaarista kohti lähintä yöpaikkaa, vain toivoen seuraavana aamuna jättäneensä sen viimeisen paukun juomatta. Paitsi että tällä kertaa tuota aamua ei tullut.

**********

”Steven, lähden hakemaan sen lähetyksen postista! Cya!” Peter huusi kaupan ovelta ja Steven vain huitaisi kättään välinpitämättömän oloisena kulman takaa. Steven oli täysin keskittynyt virittämään juuri hankkimaansa puoliautomaattista Dragunov-kivääriään, eikä hän edes kiinnittänyt huomiota Peterin lähtiessä.

Vaikka Peter olikin aina ollut veljeksistä se sotilas, niin Steven oli aina ollut häntä tarkempi ampumaan pitkillä matkoilla, ja se johtui ihan puhtaasti Stevenin rakkaudesta erilaisiin tarkkuuskivääreihin. Hän oli himoinnut Neuvostoliittolaista SVD:tä (Snaiperskaya Vintovka Dragunova) jo useamman vuoden ajan, mutta ongelmana oli ollut USA:n tulli. Tällä kertaa hän oli kuitenkin löytänyt hyvän alamaailman välittäjän.

Peterin paluusta oli nyt kulunut kuukausi ja asiat rullasivat hyvin pitkälti omalla painollaan. Töitä tuntui taas riittävän hamaan tulevaisuuteen asti, mitä Steven ei laittanut ollenkaan pahitteeksi. Olihan työskentely omassa asekaupassa hänen intohimonsa, eikä Peter jäänyt hänestä paljoa taakse. Steven oli kuitenkin pistänyt merkille, että Peter oli muuttunut.

Muutokset olivat pieniä, sellaisia mitä hädin tuskin normaalisti pistäisi edes merkille, mutta kun kaksi veljestä on asunut koko elämänsä ajan yhdessä, niin pienetkin muutokset eivät mene huomaamatta. Steven oli huomannut, että Peterin keittämä kahvi oli huomattavasti laihempaa kuin aiemmin, hän siivosi jälkensä lähes välittömästi oli kyse sitten peseytymisestä tai aseiden virittämisestä, ja mikä kaikista oudointa, Peter laittoi ruokaa! Ennen armeijaan liittymistä Peter ei muuta tehnytkään kuin syönyt kiinalaista samalla haarukalla, jolla oli hetkeä aiemmin kaivanut jotain roskaa sen hetkisestä aseprojektistaan.

Todennäköisesti Steven oli vain vainoharhainen, sillä hän oli lukenut mitä sota voi tehdä miehelle pahimmillaan. Ikuiset traumat, joiden myötä saattaa heräillä keskellä yötä vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Steven ei vielä ollu huomannut Peterissä minkäänlaisia trauman merkkejä, mutta hän oli valmiina jos jotain ilmenisi. Steven pelkäsi Peterin ylläpitävän illuusiota, että kaikki oli hyvin, vaikka hän todellisuudessa saattoi olla palasina. Mutta oli Peterin todellinen tilanne mikä tahansa, niin Steven oli valmiina.

Steven pysähtyi hetkeksi, sillä hänen päähänsä tuli skenaario, jossa he molemmat kävivät asemasotaa olohuoneessa keskellä yötä. Jos Peterillä naksahtaisi, niin piti muistaa heidän asuvan asekaupassa. Steven ei kuitenkaan kehdannut takavarikoida veljensä aseita. Vai kehtaisiko?

Ajatukset pyörivät Stevenin päässä ja tämä päätti hakea kupillisen kahvia. Kaupan ovelle hän laittoi lapun ”Tauolla 15min”. Hän jätti Dragunovin sorvauspöydälle ja lähti kävelemään kohti yläkertaa, ja hyvällä tuurilla siellä olisi vielä pannun pohjalla jotain mustaa nestettä. Stevenin onneksi tai epäonneksi pannun pohjalla oli vielä lähes hiiltynyttä kahvia, jonka Steven kaatoi kuppiin runsaan maidon kera. Samalla hän nojaili keittiötasoon ja katsoi Peterin huoneen ovea, joka oli hiukan raollaan.

Hetken emmittyään Steven kaatoi kahvin viemäriin ja lähti kohti Peterin huonetta. Huonetta valaisi ikkunasta siroava auringonvalo, eikä Steven huomannut mitään poikkeavaa ensisilmäyksellä. Paitsi että huone oli siisti, eikä pommin jäljiltä kuten aiemmin – Sänky oli petattu, kirjoituspöytä oli siisti, eikä missään lojunut likaisia vaatteita.

Steven alkoi järjestelmällisesti tutkia Peterin huonetta – sängynalustaa, asekaappia, vaatekaappia ja kirjoituspöydän laatikoita. Myös Peterin salainen lattiakätkö ei jäänyt Steveniltä tarkastamatta. Kaikki vaikutti olevan ihan normaalisti, mutta lattiakätköä ei oltu käytetty - siellä oli samat valokuvat ja todistukset kuin aiemminkin, mutta pölyn peittämänä. Se oli sinällään outoa, sillä ennen lähtöään Peter oli katsellut vanhoja valokuviaan lähes päivittäin.

Lattiakätkön koskemattomuus ei kuitenkaan ollut ainoa asia mitä Steven löysi. Aluksi hän melkein jätti vaatekaapista pilkottavan rätin huomiotta, mutta ottaessaan rätin esille hän järkyttyi huomattavasti. Rätti paljastui t-paidaksi, joka oli kuivuneen veren peitossa, eikä Steven muistanut että Peter olisi missään vaiheessa ollut vahingoittunut näin pahasti. Samassa alakerrasta kuului huuto: ”Steven! I’m back!”

Steven tunki paidan pikaisesti takaisin piiloon ja lähti pikaisesti keittiön puolelle. Hän pääsi juuri kahvinkeittimen luokse, kun Peter asteli portaat ylös. ”Huomasin että olit tauolla. Onko tuoretta kahvia?” hän kysyi, viskaten Stevenille samalla läjän postia, kuten aiemminkin joka päivä. ”Ei vielä. Unohdin laittaa keittimen päälle kun lähdin vessaan. Mutta tuo minullekin kupillinen, kun se on tippunut, sillä mun on pakko mennä taas avaamaan kauppa,” Steven vastasi, yrittäen peittää hermostuneisuutensa hymyn taakse.

Kävellessään portaita alaspäin, Steven ei ollut varma mitä hänen pitäisi tehdä. Jos hän ottaisi asian suoraan esille, mitä Peter sanoisi? Että hän oli ollut teurastamassa sikaa? Vai kieltäisikö hän vain kaiken? Steven ei ollut varma mitä ajatella, joten hän päätti yrittää unohtaa koko jutun edes hetkeksi, joten hän jatkoi siitä mihin oli Dragunovin kanssa jäänyt aiemmin.

**********

Seuraavana yönä Steven ei saanut unta. Hän vain pyöri sängyssään monta tuntia, miettien kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, pääsemättä kuitenkaan itseään tyydyttävään lopputulokseen. Lopulta hän päätti nousta ylös ja keittää kahvia. Jos televisiosta sattuisi vaikka tulemaan jokin vanha elokuva. Keittäessään kahvia Steven kuitenkin pisti merkille edellisen päivän sanomalehden – Nuori pari murhattu raa’asti vain kilometrin päässä kaupalta. Jutussa itsessään ei kerrottu mitään ihmeellistä, sillä poliisi ei kerro paljoakaan käynnissä olevista murhatutkimuksista ja sanomalehdet pyrkivät tekemään murhista kauheaa populistipornoa myydäkseen paremmin. Steven tuhahti ja alkoi kaivamaan vanhempia sanomalehtiä lehtikorista.

Stevenin intuitio ei pettänyt häntä tälläkään kertaa, sillä viimeisen kahden kuukauden aikana vastaavanlaisia ”raakoja ja alkukantaisia” murhia oli sattunut keskimäärin parin viikon välein ympäri Chicagoa. Viimeisimmässä uutisessa jo varovaisesti mainittiin kyseessä olevan ehkä sarjamurhaaja. Koska unettomuus tuntui jatkuvan, Steven alkoi vertailla murhia toisiinsa niiden vähäisten tietojen avulla joita hänellä oli, pääsemättä kuitenkaan puusta pitkälle. Ährättyään sanomalehtien kanssa pari tuntia, hänestä tuntui että unikin alkoi tulla, joten hän päätti jatkaa työtä aamulla. Ensitöikseen aamulla hän päätti soittaa Josephille – hän oli vanha luokkakaveri high schoolista, joka toimi nykyään CPD:n rikostutkijana.

**********

”Steven, sinä tiedät että en voi luovuttaa tietoja meneillään olevasta murhatutkimuksesta, voisin menettää virkamerkkini!” Josephin käheä ääni vastusteli langan toisessa päässä. ”Joe, tiedän kyllä protokollan, mutta tämä on tärkeää. Sanotaanko vaikka että salapoliisinvaistoni heräsi viime yönä,” Steven yritti vakuutella vanhaa ystäväänsä. ”Olkoon vaikka hämähäkkivaistosi, mutta ne on salaisiksi luokiteltuja tietoja! Olen kuiten valmis tapaamaan McLarensin pubissa tänään illalla, mutta vain jos sinä tarjoat,” Joseph jatkoi, johon Steven vastasi: ”Kahdeksalta nähdään.”

Steven teki voitoneleen suljettuaan puhelimen ja melkein kiljaisi riemusta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hän tiesi että Joe ei voinut antaa tietoja puhelimitse, sillä kaikkia CPD:n puhelimia tarkkailtiin, joten he käyttivät high schoolissa kehittämiään koodisananlaskuja. McLarens tarkoitti että Joseph toisi hänelle tiedot, mutta se tulisi kalliiksi. Steven kuitenkin tiesi mikä sulattaisi vanhan körmyn sydämen.

Illansuussa Steven jo siemaili ensimmäistä oluttaan McLarensin pubissa. Tsekkiläistä, tasapaksua, mutta mukavan kitkerää. Hän oli hiukan etuajassa, ja oli valinnut kulmapöydän josta näki koko pubin. Joseph linkutti sisälle muutama minuutti kahdeksan jälkeen, etsien samalla katseellaan Steveniä. Huomattuaan Stevenin, tämä heilautti kättään tervehdykseksi ja suuntasi tiskille. Joseph Gruber oli saksalaista syntyperää oleva tukevarakenteinen mies, jonka hiusraja oli alkanut karata jo kahdenkymmenen tienoilla. Steven mietti, että jos hän värjäisi kiharat hiuksensa punaisiksi ja laittaisi itselleen tekonenän, tämä näyttäisi ihan sirkuspelleltä.

Tilattuaan itselleen oluen, Joseph raahusti Stevenin pöytään. ”Ihan tarkoituksella piti sitten valita pubin kaukaisin pöytä, pirulainen,” Joseph kiroili, mutta hymy hänen kasvoillaan paljasti tämän vitsailevan. Miehet paiskasivat kättä ja vaihtoivat pikaiseen kuulumisia, mutta menivät kuitenkin nopeasti asiaan. ”Ne tiedot ovat tässä tikulla. Mutta kysymys onkin mitä sinulla on minulle?” Joseph sanoi heiluttaen muistitikkua kädessään.

Steven otti pöydän alta esille pienen komposiittimuovista tehdyn salkun, asetti sen pöydälle ja käänsi sen Josephia kohden. Avatessaan salkun, kaljuuntuvan poliisin ilme oli kuin lapsella jouluaattona. ”Fabrique Nationalen viisseiska. Ainoa käsiase maailmassa, joka käyttää ammuksinaan 5.7mm FN luoteja, lukuunottamatta saman valmistajan P90 konepistoolia. Läpäisee luotiliivin 30 metrin päästä, ja kuten arvata saattaa, on erittäin, erittäin laiton siviilikäytössä,” Steven luetteli ulkomuistista ja muisteli samalla kuinka paljon oli nähnyt vaivaa pistoolin eteen.
”Tiedäthän että voisin pidättää sinut tästä hyvästä?” Joseph kysyi sulkien salkun. ”Tiedän, mutta tiedän myös, että et pidätä, koska tiedän tuon aseen olevan sinulle kuin märkä uni,” Steven kuittasi, ja jatkoi: ”Se tikku, kiitos.”

Brothers Fox pt. 1 - Tuhlaripojan paluu

Steven laski kassaa väsyneenä. Päivä oli ollut hiljainen, eikä kaupassa ollut käynyt kuin yksi asiakas katselemassa tarjontaa. Jos kaupankäynti ei vilkastuisi nopeasti, niin Stevenin olisi pakko sulkea kauppa lopullisesti. Pankkilainan lyhentäminen olisi pian pelkkä haave. Fox’s Ammunition häviäisi Chicagosta 40 vuoden aukiolon jälkeen.

Steven huokaisi ja lähti laittamaan asekaappeja lukkoon. Hänellä oli rahaa suurempiakin huolia, sillä hän ei ollut kuullut veljestään Peteristä mitään pariin kuukauteen. Tilanne Irakissa oli varsin hektinen, joten oli ymmärrettävää jos Peterille ei jäänyt aikaa kirjoitella kirjeitä. Stevenille tosin olisi riittänyt tieto, että hän oli hengissä. Liian usein Steven oli nähnyt painajaisia siitä, kuinka armeijan edustaja kävelee kauppaan vain välittääkseen Peterin kuolinilmoituksen.

Twentyn haukunta takapihalla sai Stevenin havahtumaan ajatuksistaan. ”Perkele, mitähän sitä oltiin taas tekemässä. Kiitos vain piski,” Steven tuhahti itsekseen ja lähti turhautuneena katsomaan, mikä koiralla oli hätänä. Twenty oli hyvin koulutettu vahtikoira, eikä se haukkunut ilman syytä. Todennäköisesti pihalle oli eksynyt pultsari tai joku muu kaduneläjä. Varmuuden vuoksi Steven latasi Springfield-pistoolinsa ja iski sen housuihinsa selän taakse.

”Noniin, kuka tahansa siellä pihalla onkin, niin tulkaa esiin! Soitan muuten poliisit paikalle!” Steven huusi astuessaan pihalle ja laittaessaan ulkovalot päälle. Twenty räksytti niin lujaa kuin bulldogista vain lähti ääntä, tuijottaen samalla pihan perällä olevaa roskakatosta. Steven toisti varoituksensa, lähtien samalla kävelemään kohti roskakatosta varovaisesti.  Hänen oikea kätensä oli pistoolin kahvalla, valmiina vetämään sen esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Juuri kun Steven oli raottamassa roskakatoksen ovea, hän kuuli rasahduksen takaansa. ”Seis!” Hän huudahti ja veti pistoolinsa esiin pyörähtäen samalla ympäri. 

”Whoa! Odotin lähinnä kupillista kahvia, suihkua ja lämmintä punkkaa kun pääsen kotiin, sillä aseiden piippuja olen saanut tuijotella viime aikoina ihan tarpeeksi,” pihalle astellut, sotilaan univormuun pukeutunut mies sanoi ja meni rapsuttamaan hiljentynyttä Twentya korvien takaa. ”Peter... Pelästytit minut puolikuoliaaksi. Ole onnellinen etten ampunut sinua!” Steven vastasi, laittaen aseen pois. Hän vilkaisi roskakatosta vielä kerran, mutta päätti unohtaa asian.

”Kissojako olit metsästämässä?” Peter naljaili Stevenille, joka vastavuoroiseselitti tilanteen: ”Tulin vain katsomaan mitä Twenty haukkui, mutta ilmeisesti se oli väärä hälytys. Mutta tarpeeksi minusta, mitä sinulle kuuluu? En ole kuullut sinusta mitään kuukausiin.”  Peter kohautti olkiaan ja sanoi: ”Pääsin kotiin. Loput voin kertoa kunhan päästään sisälle ja saan kupillisen sitä sinun kuuluisaa mustaa tervaasi, jota myös kahviksi kutsutaan.”

Veljekset lähtivät sisälle, jättäen Twentyn vahtimaan tarkkaavaisena pihaa. Mutta edes Twentyn tarkat aistit eivät huomanneet, kuinka läheisellä kujalla ollut hahmo tarkkaili Foxin veljeksiä, vain kadotakseen seuraavassa hetkessä varjoihin.

Peter ja Steven istuivat ruokapöydän ääressä ja molemmilla oli käsissään kuppi höyryävän kuumaa kahvia. Televisio pauhasi huoneen nurkassa, mutta kaksi aikuista veljestä eivät välittäneet siitä, sillä he olivat täysin uppoutuneet omaan keskusteluunsa. Peter oli ollut kaksi vuotta Irakissa, jättäen Stevenin yksin vastuuseen heidän isänsä asekaupasta. Tarinoita vaihdettiin puolin ja toisin, ja molempien kasvoilta paistoi pikkupojan into. Foxin veljekset olivat jälleen yhdessä.

Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja molempia miehiä väsytti, joten he päättivät jatkaa turinointia seuraavana päivänä. Peter suunnisti suihkuun ja Steven lähti viemään Twentylle iltapalaa, aikomuksenaan samalla tarkistaa ovien lukituksen vielä kerran. Ulkona Steven huomasi taas puhuvansa Twentylle, joka järsi innolla saamaansa lihakimpaletta. ”Mitä näit aiemmin poju? Hätistelikö sinua jokin laitapuolen kulkija? Vai tekikö Peter sinulle jonkin jekun?” Steven puhui enemmän itselleen, rapsuttaen kuitenkin samalla Twentyä korvien takaa. Hetken rauhoittumisen jälkeen Steven suuntasi takaisin sisälle, lukitsi oven ja huomasi Peterin menneen jo nukkumaan omaan huoneeseensa. Tarkastettuaan pistoolinsa Steven asetti sen yöpöydälleen ja laittoi maaten.

Uni ei kuitenkaan tullut. Steven ei ollut varma johtuiko unettomuus kahvista vai Peterin paluusta, mutta hän ei voinut olla ajattelematta miten elämä taas muuttuisi Peterin paluun myötä. Hän oli jo tottunut elämään yksin Twentyn kanssa, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä saada Peter takaisin kotiin. Lopulta Steven nukahti, ajatellen edelleen päivän tapahtumia ja tulevaisuutta.

Aamulla steven hätkähti hereille, kuullessaan ääntä keittiöstä, ja vaistomaisesti hänellä oli pistooli kädessään, kunnes hän muisti Peterin palanneen kotiin. Vetäen farkut ja t-paidan päällensä Steven suunnisti keittiöön, josta hän löysi Peterin paistamassa munia ja pekonia. ”Huomenta! Kelpaako rasvapommi aamupalaksi?” Peter huikkasi uneliaalle veljelleen. ”Tietysti kelpaa,” Steven vastasi, kaataen itselleen samalla kupillisen tuoretta kahvia ja katsoen pöllämystyneenä veljeään. Ei Peter ikinä aiemmin ollut kokannut muille kuin itselleen. Ehkä armeija oli muuttanut häntä solidaarisemmaksi.

Kokattuaan Peter lähti hoitamaan paperisotaa kaupungille, jättäen Stevenin syömään ja lukemaan aamun lehteä. ”Eiköhän kaikki tule menemään ihan hyvin...” Steven tuumasi itselleen, nostaessaan samalla pekoniviipaletta suuta kohden. Uutisissakaan ei ollu mitään erikoista Chicacon mittapuulla. Väkivaltaa, työttömyyttä ja turhanpäiväisiä julkkiksia. Viskattuaan astiat tiskikoneeseen Steven suunnisti alakertaan ja alkoi laittaa kauppaa avaamiskuntoon.

Elämä palautui pian samoille raiteille kuin ne olivat olleet paria vuotta aiemmin. Foxin veljekset pyörittivät yhdessä liikettä yhdessä ja Peterin uusien kontaktien avulla kauppa alkoi taas käymään. Harvinaisemmat aseet houkuttelivat varakkaampia ostajia ja Peterin lähes maagiset korjaustaidot aseiden kanssa tulivat tarpeeseen antiikkiaseita korjatessa. Steven ei kuitenkaan saanut ravistettua epämukavaa oloa, joka hänellä oli ollut Peterin paluusta lähtien.

Nahkatakkinen viulisti

Takkatuli loimusi rauhallisesti kirjaston peräseinällä, luoden eläviä varjoja ympäri pyöreää huonetta. Hyllyt kohosivat aina kivisen tornin lattialta silmän kantamattomiin, notkuen kirjojen painosta. Ainoastaan yksi hahmo liikkui tässä majesteetillisessa huoneessa, keräten kirjoja määrätietoisesti sieltä sun täältä. Olento oli korkeintaan suuren lapsen kokoinen, mutta oli hankala sanoa tämän kävelytyylistä johtuen. Selkä kyyryssä se hyppeli portaikoista hyllyille uhmaten painovoimaan tempuillaan. Se oli selkeästi ruipeloa ulkomuotoaan vahvempi ja näppärämpi, sillä se kantoi hypellessään useita kirjoja sylissään. Olentoa ei missään nimessä voinut sekoittaa ihmiseen, vaikka se olikin pukeutunut puuvillahousuihin ja t-paitaan, sillä sen ihon tilalla oli suomuja, jotka kiiltelivät takkatulen valossa. Lisäksi sen silmät olivat kuin millä tahansa liskolla, loistaen pimeässä kirkkaan keltaisena.

”Viimeinkin mestari on poissa ja on MINUN vuoroni kertoa tarinoita!” Olento ilakoi kantaen samalla huojuvaa kirjapinoa sylissään. Olento tiputti kirjat vanhalle persialaiselle matolle takkatulen eteen ja alkoi tutkia saalistaan. ”Mitä valita, mistä kertoa? Niin paljon tarinoita etten osaa valita...” olento tuskaili ja raapi samalla kaljua suomuista päätään. ”Oletteko te kuulleet Arcadian kuningattaresta? Tai miltä juoksulenkki Teurastajaviisikon kanssa Chicagon keskustassa kuulostaa? Entä pienen tytön painajainen, joka otti fyysisen muodon?”

”RYUUGAN! Mitä minä olen sanonut kirjoihin koskemisesta ilman minun lupaani?” Vanha, mutta hyväkuntoinen maagi sätti suojattiaan. Maagilla oli lumenvalkoiset pitkät hiukset ja viikset, jotka ainoastaan korostivat hänen timantinteräviä sinisiä silmiään. Hän oli pukeutunut ruskeaan, pitkään trenssitakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin nahkahousuihin, jotka kaikki näyttivät olevan kokoa liian isoja. Kaulaansa hänellä oli kiedottuna kultainen ketju, jonka päässä roikkui kultainen medaljonki.

”Vie kaikki kirjat takaisin paikalleen Ryuugan... Kaikki paitsi tämä,” Maagi sanoi olennolle, joka lähti alistuneen oloisena rahtaamaan kirjoja takaisin paikalleen. ”Pyydän anteeksi, en ole vielä esitellyt itseäni. Nimeni on Traveller, mutta minut on tunnettu aikojen saatossa myös muilla nimillä, kuten Meardon, Myrddin ja kenties tunnetuin on Merlin. Paljon mitä olette minusta kuulleet on puhdasta legendaa, mutta jokaisessa legendassa on aina totuuden siemen. Kerron sen tarinan ehkä joskus toiste, mutta nyt haluaisin kertoa teille kahdesta rakastavaisesta.”

”Se alkoi kuten kaikki rakkaustarinat alkavat – rakastavaisten kohtaamisella,” Traveller aloitti ja jatkoi: ”Nainen oli varakkaan kauppiassuvun tytär, jolla riitti kosioita, mutta kukaan heistä ei kiinnostanut häntä, sillä hän oli jo nuorena tyttönä rakastunut. Tuo tunne ei ollut hellittänyt otettaan, vaan oli pikemminkin vahvistunut ja värittynyt vuosien varrella romanttisemmaksi.”

”Nähkääs, naisella oli lapsena ollessaan ollut leikkitoveri. Iloinen miekkonen, joka soitti hänelle viulua ja tyttö oli iloiten tanssinut hänen säveliensä tahdissa. Mies oli häntä huomattavasti vanhempi, mutta hän oli tytön ainoa ja paras ystävä. He tapasivat joka päivä puistossa, jossa mies kertoi tytölle maagisia tarinoita peikoista ja keijukaisista, sekä varomattomista vaeltajista joita joskus eksyi keijujen valtakuntaan.”

”Tuo valtakunta piti sisällään monia tarinoita, mutta myös monia vaaroja. Sinne eksynyt ihminen yleensä juopui maagisten puiden hedelmistä ja unohti kuka oli tai mistä oli tullut, ja lopulta tuosta ihmisestä oli tullut yksi keijuista. Tarinat veivät nuoren tytön mukanaan ja hän aneli miestä viemään hänet maagiseen puutarhaan. Mutta mies kieltäytyi aina.”

”Tytön vanhemmat eivät pitäneet siitä, kuinka tyttöä huvitti aikuinen mies ja he kielsivät tyttöä tapaamasta miestä uudestaan. Vanhemmat olivat kuitenkin ovelia, sillä he tiesivät tytön olevan itsepäinen ja menevän puistoon heidän kielloistaan huolimatta. Niin tyttö tekikin, ja jo samana iltana hän karkasi ikkunan kautta ulos. Vanhemmat seurasivat häntä puistoon, jossa tyttö tanssi yksin.”

”Hetkeä aiemmin tyttö oli tavannut miehen jälleen puistossa, joka sanoi hänelle tämän olevan heidän viimeinen tapaamisensa. Mies sanoi syyksi sen, että hänen täytyi lähteä pitkälle matkalle, eikä hän tiennyt milloin hän palaisi. Hän kuitenkin lupasi palata tytön luokse saman sävelen myötä kuin hän silloin tämän hyvästeli.”

”Kun vanhemmat saapuivat paikalle, tyttö pelästyi ja lopetti tanssinsa, mutta hän puolusti raivokkaasti rakasta ystäväänsä. Tyttö sanoi tämän olevan kiltein mies, jonka hän oli ikinä tavannut ja että hän soitti kauneimpia melodioita joita tyttö oli ikinä kuullut. Vanhemmat kuitenkin ihmettelivät tilannetta, sillä puistossa ei tytön lisäksi ollut ketään muuta, joten he päättelivät koko miehen olleen pelkkää mielikuvituksen tuotetta.”

”Tyttö kuitenkin kielsi tämän ja väitti miehen olevan todellinen. Kun tämä jatkui, niin vanhemmat laittoivat tyttärensä psykiatrin puheille. Lopulta tyttö lakkasi puhumasta miehestä ja psykiatri päätti hänen olevan terve. Tyttö kuitenkin tiesi paremmin, eikä ikinä lakannut uskomasta, vaikka hän ei miehestä puhunutkaan. Vuodet vierivät, eikä miehestä kuulunut mitään. Tyttö alkoi huolestua ja mietti mitä jos miehelle oli tapahtunut jotain.”

”Lopulta tytöstä kasvoi nainen, ja vanhemmat ihmettelivät miksi tämä ei halunnut mennä naimisiin kenenkään kanssa. Nainen vain sanoi joka kerta, että kukaan kosioista ei ollut se oikea. Vanhemmat kuitenkin päättivät ottaa asian jälleen omiin käsiinsä, ja käskivät tytärtään löytämään itselleen puolison ennen 21. syntymäpäiväänsä tai muuten he päättäisivät tämän puolesta.”

”Tuo päivä lähestyi uhkaavasti eikä hänen rakkaasta miehestään kuulunut mitään. Nainen itki itsensä usein uneen, sillä hän tiesi olevansa onneton jos joutuisi jonkun toisen kanssa avioon. Mutta miehestä ei kuulunut mitään. Lopulta aika kului umpeen, ja naisen vanhemmat järjestivät tyttärelleen häät tämän 21. syntymäpäivänä. Tyttärensä aviopuolisoksi he olivat valinneet erään aatelismiehen, joka oli tunnettu käytöstavoistaan ja bisnesvaistostaan. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia."

”Morsian käveli hädissään ympyrää pienessä huoneessa, samalla kun palvelusneito yritti viimeistellä hänen pukuaan ja kampaustaan. Ainoa asia joka morsiamen mielessä oli, miksi hänen rakkaansa oli hänet hyljännyt. Suurimman hätänsä hetkellä morsian kuitenkin kuuli ulkoa melodian, joka varasti hänen ja kaikkien häävieraidenkin huomion. Edes orkesterin harjoittelu ei häirinnyt tuota jumalaisen kaunista sävelmää, joka tuntui muuttuvan joka hetki kuin tuulen henkäys."

”Nainen tunnisti melodian välittömästi ja lähti juosten ulos katsomaan mistä se tuli. Ulkona kaikki vieraat tuijottivat läheiselle kukkulalle, jossa yksinäinen mies soitti viulua, kuin odottaen jotakuta. Kuten arvata saattaa, aatelismies jäi ilman morsianta, kun tämä nai lapsuudenystävänsä. Voisin lopettaa tarinan tähän ja sanoa heidän eläneen onnellisina elämänsä loppuun asti, mikä on totta, mutta mikä ei kuitenkaan ole koko tarina.”

”Aika kului ja tuore aviopari oli onnellinen yhdessä. Ongelmana kuitenkin oli, että mies ei missään vaiheessa ollut todella ihminen, vaan ihmisen muodon ottanut keiju. Keijut ovat siitä ongelmallista sorttia, että heidän rakkautensa on kuin ruusu, joka sitä edustaa. Tämä rakkaus on kyllä kiihkeää ja intohimoista, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Pian keijun mielenkiinto siirtyy muihin asioihin ja silloin keiju yleensä lähtee pois kaikessa hiljaisuudessa.”

”Kuten varmaan muistamme, tämä keiju oli jo kerran siirtynyt eteenpäin, mutta nyt se oli tehnyt virheen. Se oli tehnyt sopimuksen naisen kanssa, joka sitoi heidät yhteen, ja keijujen maailmassa jopa sanalliset sopimukset ovat sitovia. "Vannon kulkevani aina hänen rinnallaan ja pitäväni huolta rakkaani sydämmestä, jotta se ei vain särkyisi," hän oli sanonut häävalanaan. Hän ei voinut lähteä vaimonsa viereltä vaikka olisi halunnutkin, mutta se ahdisti häntä ja tukahdutti hänen taiteellisen luovuutensa. Lopulta hän kuitenkin keksi keinon.”

”Häistä oli kulunut vuosi ja naisen vanhemmat alkoivat huolestua, kun heidän tyttärestään tai tämän miehestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Joten he päättivät lähteä käymään yllätysvierailulla, sillä eihän se ollut soveliasta että heidät noin vain unohdettaisiin.”

”Saapuessaan tyttärensä luokse ulko-ovi oli auki, talo oli täysin hiljainen, eikä missään näkynyt ketään. He etsivät tytärtään ympäri taloa, ja lopulta he löysivätkin tämän makuuhuoneesta. Hän makasi sängyssä nukkuvan näköisenä, mutta isän mennessä herättelemään häntä, tämä oli kuolonkylmä. Isän vetäessä peiton pois tyttärensä päältä, he näkivät hänen ruumiinsa koko kauheudessaan -  Heidän tyttärensä oli nyljetty erittäin taitavasti ja hänen sydämensä oli poistettu kirurgisen tarkasti. Silti hänen kasvoillaan oli levollinen hymy."

”Ja vielä tänäkin päivänä voit jossain päin maailmaa törmätä viulua soittavaan kulkuriin, joka kantaa laukussaan suurta lasipurkkia ja jonka harteilla on beigen värinen nahkatakki, joka on pehmeä kuin naisen iho...”

Mages - ones guided by the Watchtowers

It has been said, "If the doors of perception were cleansed every thing would appear to man as it is: infinite."
That is what you see now.
The eye of your soul - the ajna, the third eye - has opened.
You see by the light of the Watchtower that stands on the infinitely far
shore beyond beyond the Abyss. You have Awakened
and the Mysteries are unveiled before you.
Your imagination is as real as your fist, and your will is unfettered.

This is power.
This is magic.
With it you will remake the world.
-Arethusa, Ordo Scala Argentum

Tough Nut - tavallinen juottola keskellä Isoa Omenaa?

Lucy katsoi hermostuneesti kellarin ovea. Kyllä hän tiesi, että siellä ei ollut mitään muuta kuin kaljatynnyreitä ja muuta varastoitua tavaraa, mutta hän voisi vannoa, että siellä on jotain muutakin. Aivan kuin joku tai jokin katselisi häntä, kun hän on siellä alhaalla. Yleensä hän käskee Tommya, portsaria, vaihtamaan kaljahanan täyteen tynnyriin, mutta hän ei ollut vielä saapunut tälle iltaa paikalle. Lucyn oli siis itse pakko mennä vaihtamaan tyhjä tynnyri täyteen, sillä baari oli täynnä janoisia asiakkaita.

Kellarin ovi oli käytännössä painava puinen luukku, jonka alapuolelta alkoivat jyrkät puiset portaat. Oviaukko muistutti kitaa, joka nielaisisi kenet tahansa, joka uskaltautuisi astumaan sen pimeään nieluun. Kellarin ilmakin oli kosteaa, jonka takia Lucylle tuli aina kylmä hänen joutuessaan käymään siellä. Nyt hänen täytyisi jälleen kerätä rohkeutensa ja astua kellarin pimeyteen. Lucy mutisi hiljaa itsekseen: ”Täydet tynnyrit ovat vasemmalla...Hana irti... Ulos nopeasti...”   

Jokainen askel portaita pitkin tuntui pudotukselta tyhjyyteen ja Lucy vain odotti joka askelella tuota pudotusta. Pudotusta ei kuitenkaan tullut, vaan pian Lucyn kengät kopsahtivat kostealle kivilattialle. Hän painoi valokatkaisijaa ja yksinäinen hehkulamppu syttyi keskelle pientä kellarihuonetta. Yhden seinän oli vallannut puinen hylly, joka oli täynnä erilaisia työkaluja ja romua jota kukaan ei ollut heittänyt pois, kun taas peräseinälle oli pinottu kaljatynnyreitä kattoon asti.

Lucy lähti päättäväisesti tynnyreitä kohti, irroitti tyhjän tynnyrin hanasta ja alkoi raahaamaan täyttä tynnyriä sen tilalle. Vaikka huoneessa oli valot, niin se ei tyynnyttänyt Lucyn mieltä tipan vertaa, vaan hän tunsi kuinka jokin tarkkaili häntä. Hänen ihonsa oli kananlihalla ja kylmät väreet kulkivat hänen selkärankaansa pitkin, samalla kun hänen kätensä työskentelivät kuumeisesti kaljatynnyreiden kanssa.

”Helvetti!” Lucy kirosi, kun täysi tynnyri lipesi hänen otteestaan ja kaatui lattialle kolauksen kera. Lucy sai vaivoin raskaan tynnyrin taas pystyyn, kun hän kuuli toisen kovan pamauksen. Kellarin luukku oli mennyt kiinni. ”Ei,ei,ei,ei....” Lucy valitti itsekseen ja lähti ryntäämään luukkua kohden. Hän yritti työntää luukkua auki kaikilla voimillaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Hän oli ansassa.

Tajuttuaan tilanteen Lucy istui pelokkaana portailla nyyhkyttäen, kykenemättä tekemään mitään. Koneet keittiössä ja baarin puolella pitivät liian suurta meteliä, jotta hänen olisi kannattanut huutaa, ja kellarin kiviset seinät eristivät ääntä erittäin hyvin. Aika mateli, kun Lucy vilkuili samalla pelokkaasti ympärilleen. Samalla hän kirosi mielessään koko kellarin ja vannoi täyttävänsä sen betonilla jos vain pääsisi pois sieltä.

Lucylle alkoi tulla tosissaan kylmä, sillä eihän hänellä ollut päällään toppia ja hametta kummempaa. Hieroen käsiään hän yritti samalla etsiä jotain, mistä ehkä olisi ollut hyötyä luukun avaamisessa tai hänen itsensä lämmittämisessä. Lämmikettä kellarista ei löytynyt, mutta hyllyllä lojui jokin vanha tunkki.

Lucy ryhtyi tuumasta toimeen, raahasi tunkin luukun alapuolelle ja kiinnitti harjanvarren sen kädensijaksi. Aluksi tunkkaaminen sujui varsin kevyesti, mutta luukun ottaessa vastaan, niin työ muuttui erittäin raskaaksi. Lucyn täytyi laittaa koko ruumiinpainonsa harjanvarren varaan, jotta tunkki olisi edes liikahtanut. Luukku kohosi sentti sentiltä päästäen kellariin tervetullutta valoa. Tämä antoi Lucylle toivoa ulospääsystä.

Luukku oli viimein tarpeeksi korkealla, jotta Lucy pääsisi ryömimään ulos, mutta viimeisellä painalluksellaan laho harjanvarsi antoi periksi ja katkesi. Tunkki kaatui ja luukku romahti takaisin alas, lukiten Lucyn takaisin kellariin. Samalla katkennut harjanvarsi lensi Lucyn käsistä ja osui katosta roikkuneeseen hehkulamppuun.

Pimeys laskeutui kellariin ja Lucy oli edelleen ansassa. Lucy jähmettyi paikalleen, uskaltamatta liikkua mihinkään. Pimeys tuntui ottavan fyysisen olomuodon, sillä Lucyn rintaa ahdisti, eikä hän tahtonut saada happea.

”Luuucyyy...” kuului kuiskaus pimeydestä, kaikuen ympäri huonetta. Lucy säpsähti transsistaan ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympäristöään, huomaamatta kuitenkaan mitään. Oli mahdotonta sanoa kuuluiko ääni huoneen toisesta nurkasta vai Lucyn korvan vierestä.

Samaan aikaan vastakkaisella seinällä alkoi näkyä valoa kivimuurin raoista. Kuiskaukset jatkuivat, mutta alkusäikähdyksen jälkeen ne kuulostivat Lucysta enemmänkin houkuttelevilta, joten hän lähti siirtymään kohti valoa tihkuvaa kiviseinää. Lucy huomasi valon muodostavan seinään eräänlaisen oviaukon, joten hän yritti työntää sitä auki. Pala kivimuuria työntyi syrjään yhtä helposti kuin jos se olisi ollut rasvatuilla saranoilla ollut puinen ovi. Muurin takaa tuleva valo sokaisi Lucyn hetken ajaksi.

Oven takaa avautui odottamaton maisema – Muurin takana oli valtava luola, jonka pohjalla velloi tulimeri. Oviaukolta lähti kapea kivinen silta tulimeren ylitse, päättyen suuren rautaisen tornin edustalle. Torni kutsui Lucya, eikä hän pelännyt sillan ylittämistä.

Juuri kun hän oli ottamassa askeleen sillalle, niin Lucy tajusi Tommyn läpsivän häntä poskille. ”Lucy, oletko kunnossa?” Hän kysyi, katsoen Lucya samalla huolestuneena. Lucy katsoi ympärilleen, hänen päätään jomotti ja hän oli edelleen kellarissa. Aiemmin niin siistissä kasassa olleet kaljatynnyrit olivat nyt sikin sokin kellarin lattialla, ja ilmeisesti jokin niistä oli tyrmännyt hänet.

”Mitä tapahtui? Kauanko olen ollut tajuttomana?” Lucy kysyi Tommylta, joka vastasi: "En ole varma. Löysin sinut tässä kunnossa kun tulin töihin. Menenkö soittamaan ambulanssin?" Lucy vastasi: "Ei tarvitse, oloni on ihan hyvä." Tosiasiassa Lucy kuitenkin mietti kokemaansa näkyä, eikä edelleenkään ollut varma oliko se totta vai ei.

Kun Tommy talutti Lucyn kellarista ja sulki sen luukun, niin kiviseinän takaa alkoi hohtaa houkuttelevaa valoa...