Nahkatakkinen viulisti

Takkatuli loimusi rauhallisesti kirjaston peräseinällä, luoden eläviä varjoja ympäri pyöreää huonetta. Hyllyt kohosivat aina kivisen tornin lattialta silmän kantamattomiin, notkuen kirjojen painosta. Ainoastaan yksi hahmo liikkui tässä majesteetillisessa huoneessa, keräten kirjoja määrätietoisesti sieltä sun täältä. Olento oli korkeintaan suuren lapsen kokoinen, mutta oli hankala sanoa tämän kävelytyylistä johtuen. Selkä kyyryssä se hyppeli portaikoista hyllyille uhmaten painovoimaan tempuillaan. Se oli selkeästi ruipeloa ulkomuotoaan vahvempi ja näppärämpi, sillä se kantoi hypellessään useita kirjoja sylissään. Olentoa ei missään nimessä voinut sekoittaa ihmiseen, vaikka se olikin pukeutunut puuvillahousuihin ja t-paitaan, sillä sen ihon tilalla oli suomuja, jotka kiiltelivät takkatulen valossa. Lisäksi sen silmät olivat kuin millä tahansa liskolla, loistaen pimeässä kirkkaan keltaisena.

”Viimeinkin mestari on poissa ja on MINUN vuoroni kertoa tarinoita!” Olento ilakoi kantaen samalla huojuvaa kirjapinoa sylissään. Olento tiputti kirjat vanhalle persialaiselle matolle takkatulen eteen ja alkoi tutkia saalistaan. ”Mitä valita, mistä kertoa? Niin paljon tarinoita etten osaa valita...” olento tuskaili ja raapi samalla kaljua suomuista päätään. ”Oletteko te kuulleet Arcadian kuningattaresta? Tai miltä juoksulenkki Teurastajaviisikon kanssa Chicagon keskustassa kuulostaa? Entä pienen tytön painajainen, joka otti fyysisen muodon?”

”RYUUGAN! Mitä minä olen sanonut kirjoihin koskemisesta ilman minun lupaani?” Vanha, mutta hyväkuntoinen maagi sätti suojattiaan. Maagilla oli lumenvalkoiset pitkät hiukset ja viikset, jotka ainoastaan korostivat hänen timantinteräviä sinisiä silmiään. Hän oli pukeutunut ruskeaan, pitkään trenssitakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin nahkahousuihin, jotka kaikki näyttivät olevan kokoa liian isoja. Kaulaansa hänellä oli kiedottuna kultainen ketju, jonka päässä roikkui kultainen medaljonki.

”Vie kaikki kirjat takaisin paikalleen Ryuugan... Kaikki paitsi tämä,” Maagi sanoi olennolle, joka lähti alistuneen oloisena rahtaamaan kirjoja takaisin paikalleen. ”Pyydän anteeksi, en ole vielä esitellyt itseäni. Nimeni on Traveller, mutta minut on tunnettu aikojen saatossa myös muilla nimillä, kuten Meardon, Myrddin ja kenties tunnetuin on Merlin. Paljon mitä olette minusta kuulleet on puhdasta legendaa, mutta jokaisessa legendassa on aina totuuden siemen. Kerron sen tarinan ehkä joskus toiste, mutta nyt haluaisin kertoa teille kahdesta rakastavaisesta.”

”Se alkoi kuten kaikki rakkaustarinat alkavat – rakastavaisten kohtaamisella,” Traveller aloitti ja jatkoi: ”Nainen oli varakkaan kauppiassuvun tytär, jolla riitti kosioita, mutta kukaan heistä ei kiinnostanut häntä, sillä hän oli jo nuorena tyttönä rakastunut. Tuo tunne ei ollut hellittänyt otettaan, vaan oli pikemminkin vahvistunut ja värittynyt vuosien varrella romanttisemmaksi.”

”Nähkääs, naisella oli lapsena ollessaan ollut leikkitoveri. Iloinen miekkonen, joka soitti hänelle viulua ja tyttö oli iloiten tanssinut hänen säveliensä tahdissa. Mies oli häntä huomattavasti vanhempi, mutta hän oli tytön ainoa ja paras ystävä. He tapasivat joka päivä puistossa, jossa mies kertoi tytölle maagisia tarinoita peikoista ja keijukaisista, sekä varomattomista vaeltajista joita joskus eksyi keijujen valtakuntaan.”

”Tuo valtakunta piti sisällään monia tarinoita, mutta myös monia vaaroja. Sinne eksynyt ihminen yleensä juopui maagisten puiden hedelmistä ja unohti kuka oli tai mistä oli tullut, ja lopulta tuosta ihmisestä oli tullut yksi keijuista. Tarinat veivät nuoren tytön mukanaan ja hän aneli miestä viemään hänet maagiseen puutarhaan. Mutta mies kieltäytyi aina.”

”Tytön vanhemmat eivät pitäneet siitä, kuinka tyttöä huvitti aikuinen mies ja he kielsivät tyttöä tapaamasta miestä uudestaan. Vanhemmat olivat kuitenkin ovelia, sillä he tiesivät tytön olevan itsepäinen ja menevän puistoon heidän kielloistaan huolimatta. Niin tyttö tekikin, ja jo samana iltana hän karkasi ikkunan kautta ulos. Vanhemmat seurasivat häntä puistoon, jossa tyttö tanssi yksin.”

”Hetkeä aiemmin tyttö oli tavannut miehen jälleen puistossa, joka sanoi hänelle tämän olevan heidän viimeinen tapaamisensa. Mies sanoi syyksi sen, että hänen täytyi lähteä pitkälle matkalle, eikä hän tiennyt milloin hän palaisi. Hän kuitenkin lupasi palata tytön luokse saman sävelen myötä kuin hän silloin tämän hyvästeli.”

”Kun vanhemmat saapuivat paikalle, tyttö pelästyi ja lopetti tanssinsa, mutta hän puolusti raivokkaasti rakasta ystäväänsä. Tyttö sanoi tämän olevan kiltein mies, jonka hän oli ikinä tavannut ja että hän soitti kauneimpia melodioita joita tyttö oli ikinä kuullut. Vanhemmat kuitenkin ihmettelivät tilannetta, sillä puistossa ei tytön lisäksi ollut ketään muuta, joten he päättelivät koko miehen olleen pelkkää mielikuvituksen tuotetta.”

”Tyttö kuitenkin kielsi tämän ja väitti miehen olevan todellinen. Kun tämä jatkui, niin vanhemmat laittoivat tyttärensä psykiatrin puheille. Lopulta tyttö lakkasi puhumasta miehestä ja psykiatri päätti hänen olevan terve. Tyttö kuitenkin tiesi paremmin, eikä ikinä lakannut uskomasta, vaikka hän ei miehestä puhunutkaan. Vuodet vierivät, eikä miehestä kuulunut mitään. Tyttö alkoi huolestua ja mietti mitä jos miehelle oli tapahtunut jotain.”

”Lopulta tytöstä kasvoi nainen, ja vanhemmat ihmettelivät miksi tämä ei halunnut mennä naimisiin kenenkään kanssa. Nainen vain sanoi joka kerta, että kukaan kosioista ei ollut se oikea. Vanhemmat kuitenkin päättivät ottaa asian jälleen omiin käsiinsä, ja käskivät tytärtään löytämään itselleen puolison ennen 21. syntymäpäiväänsä tai muuten he päättäisivät tämän puolesta.”

”Tuo päivä lähestyi uhkaavasti eikä hänen rakkaasta miehestään kuulunut mitään. Nainen itki itsensä usein uneen, sillä hän tiesi olevansa onneton jos joutuisi jonkun toisen kanssa avioon. Mutta miehestä ei kuulunut mitään. Lopulta aika kului umpeen, ja naisen vanhemmat järjestivät tyttärelleen häät tämän 21. syntymäpäivänä. Tyttärensä aviopuolisoksi he olivat valinneet erään aatelismiehen, joka oli tunnettu käytöstavoistaan ja bisnesvaistostaan. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia."

”Morsian käveli hädissään ympyrää pienessä huoneessa, samalla kun palvelusneito yritti viimeistellä hänen pukuaan ja kampaustaan. Ainoa asia joka morsiamen mielessä oli, miksi hänen rakkaansa oli hänet hyljännyt. Suurimman hätänsä hetkellä morsian kuitenkin kuuli ulkoa melodian, joka varasti hänen ja kaikkien häävieraidenkin huomion. Edes orkesterin harjoittelu ei häirinnyt tuota jumalaisen kaunista sävelmää, joka tuntui muuttuvan joka hetki kuin tuulen henkäys."

”Nainen tunnisti melodian välittömästi ja lähti juosten ulos katsomaan mistä se tuli. Ulkona kaikki vieraat tuijottivat läheiselle kukkulalle, jossa yksinäinen mies soitti viulua, kuin odottaen jotakuta. Kuten arvata saattaa, aatelismies jäi ilman morsianta, kun tämä nai lapsuudenystävänsä. Voisin lopettaa tarinan tähän ja sanoa heidän eläneen onnellisina elämänsä loppuun asti, mikä on totta, mutta mikä ei kuitenkaan ole koko tarina.”

”Aika kului ja tuore aviopari oli onnellinen yhdessä. Ongelmana kuitenkin oli, että mies ei missään vaiheessa ollut todella ihminen, vaan ihmisen muodon ottanut keiju. Keijut ovat siitä ongelmallista sorttia, että heidän rakkautensa on kuin ruusu, joka sitä edustaa. Tämä rakkaus on kyllä kiihkeää ja intohimoista, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Pian keijun mielenkiinto siirtyy muihin asioihin ja silloin keiju yleensä lähtee pois kaikessa hiljaisuudessa.”

”Kuten varmaan muistamme, tämä keiju oli jo kerran siirtynyt eteenpäin, mutta nyt se oli tehnyt virheen. Se oli tehnyt sopimuksen naisen kanssa, joka sitoi heidät yhteen, ja keijujen maailmassa jopa sanalliset sopimukset ovat sitovia. "Vannon kulkevani aina hänen rinnallaan ja pitäväni huolta rakkaani sydämmestä, jotta se ei vain särkyisi," hän oli sanonut häävalanaan. Hän ei voinut lähteä vaimonsa viereltä vaikka olisi halunnutkin, mutta se ahdisti häntä ja tukahdutti hänen taiteellisen luovuutensa. Lopulta hän kuitenkin keksi keinon.”

”Häistä oli kulunut vuosi ja naisen vanhemmat alkoivat huolestua, kun heidän tyttärestään tai tämän miehestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Joten he päättivät lähteä käymään yllätysvierailulla, sillä eihän se ollut soveliasta että heidät noin vain unohdettaisiin.”

”Saapuessaan tyttärensä luokse ulko-ovi oli auki, talo oli täysin hiljainen, eikä missään näkynyt ketään. He etsivät tytärtään ympäri taloa, ja lopulta he löysivätkin tämän makuuhuoneesta. Hän makasi sängyssä nukkuvan näköisenä, mutta isän mennessä herättelemään häntä, tämä oli kuolonkylmä. Isän vetäessä peiton pois tyttärensä päältä, he näkivät hänen ruumiinsa koko kauheudessaan -  Heidän tyttärensä oli nyljetty erittäin taitavasti ja hänen sydämensä oli poistettu kirurgisen tarkasti. Silti hänen kasvoillaan oli levollinen hymy."

”Ja vielä tänäkin päivänä voit jossain päin maailmaa törmätä viulua soittavaan kulkuriin, joka kantaa laukussaan suurta lasipurkkia ja jonka harteilla on beigen värinen nahkatakki, joka on pehmeä kuin naisen iho...”

Mages - ones guided by the Watchtowers

It has been said, "If the doors of perception were cleansed every thing would appear to man as it is: infinite."
That is what you see now.
The eye of your soul - the ajna, the third eye - has opened.
You see by the light of the Watchtower that stands on the infinitely far
shore beyond beyond the Abyss. You have Awakened
and the Mysteries are unveiled before you.
Your imagination is as real as your fist, and your will is unfettered.

This is power.
This is magic.
With it you will remake the world.
-Arethusa, Ordo Scala Argentum

Tough Nut - tavallinen juottola keskellä Isoa Omenaa?

Lucy katsoi hermostuneesti kellarin ovea. Kyllä hän tiesi, että siellä ei ollut mitään muuta kuin kaljatynnyreitä ja muuta varastoitua tavaraa, mutta hän voisi vannoa, että siellä on jotain muutakin. Aivan kuin joku tai jokin katselisi häntä, kun hän on siellä alhaalla. Yleensä hän käskee Tommya, portsaria, vaihtamaan kaljahanan täyteen tynnyriin, mutta hän ei ollut vielä saapunut tälle iltaa paikalle. Lucyn oli siis itse pakko mennä vaihtamaan tyhjä tynnyri täyteen, sillä baari oli täynnä janoisia asiakkaita.

Kellarin ovi oli käytännössä painava puinen luukku, jonka alapuolelta alkoivat jyrkät puiset portaat. Oviaukko muistutti kitaa, joka nielaisisi kenet tahansa, joka uskaltautuisi astumaan sen pimeään nieluun. Kellarin ilmakin oli kosteaa, jonka takia Lucylle tuli aina kylmä hänen joutuessaan käymään siellä. Nyt hänen täytyisi jälleen kerätä rohkeutensa ja astua kellarin pimeyteen. Lucy mutisi hiljaa itsekseen: ”Täydet tynnyrit ovat vasemmalla...Hana irti... Ulos nopeasti...”   

Jokainen askel portaita pitkin tuntui pudotukselta tyhjyyteen ja Lucy vain odotti joka askelella tuota pudotusta. Pudotusta ei kuitenkaan tullut, vaan pian Lucyn kengät kopsahtivat kostealle kivilattialle. Hän painoi valokatkaisijaa ja yksinäinen hehkulamppu syttyi keskelle pientä kellarihuonetta. Yhden seinän oli vallannut puinen hylly, joka oli täynnä erilaisia työkaluja ja romua jota kukaan ei ollut heittänyt pois, kun taas peräseinälle oli pinottu kaljatynnyreitä kattoon asti.

Lucy lähti päättäväisesti tynnyreitä kohti, irroitti tyhjän tynnyrin hanasta ja alkoi raahaamaan täyttä tynnyriä sen tilalle. Vaikka huoneessa oli valot, niin se ei tyynnyttänyt Lucyn mieltä tipan vertaa, vaan hän tunsi kuinka jokin tarkkaili häntä. Hänen ihonsa oli kananlihalla ja kylmät väreet kulkivat hänen selkärankaansa pitkin, samalla kun hänen kätensä työskentelivät kuumeisesti kaljatynnyreiden kanssa.

”Helvetti!” Lucy kirosi, kun täysi tynnyri lipesi hänen otteestaan ja kaatui lattialle kolauksen kera. Lucy sai vaivoin raskaan tynnyrin taas pystyyn, kun hän kuuli toisen kovan pamauksen. Kellarin luukku oli mennyt kiinni. ”Ei,ei,ei,ei....” Lucy valitti itsekseen ja lähti ryntäämään luukkua kohden. Hän yritti työntää luukkua auki kaikilla voimillaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Hän oli ansassa.

Tajuttuaan tilanteen Lucy istui pelokkaana portailla nyyhkyttäen, kykenemättä tekemään mitään. Koneet keittiössä ja baarin puolella pitivät liian suurta meteliä, jotta hänen olisi kannattanut huutaa, ja kellarin kiviset seinät eristivät ääntä erittäin hyvin. Aika mateli, kun Lucy vilkuili samalla pelokkaasti ympärilleen. Samalla hän kirosi mielessään koko kellarin ja vannoi täyttävänsä sen betonilla jos vain pääsisi pois sieltä.

Lucylle alkoi tulla tosissaan kylmä, sillä eihän hänellä ollut päällään toppia ja hametta kummempaa. Hieroen käsiään hän yritti samalla etsiä jotain, mistä ehkä olisi ollut hyötyä luukun avaamisessa tai hänen itsensä lämmittämisessä. Lämmikettä kellarista ei löytynyt, mutta hyllyllä lojui jokin vanha tunkki.

Lucy ryhtyi tuumasta toimeen, raahasi tunkin luukun alapuolelle ja kiinnitti harjanvarren sen kädensijaksi. Aluksi tunkkaaminen sujui varsin kevyesti, mutta luukun ottaessa vastaan, niin työ muuttui erittäin raskaaksi. Lucyn täytyi laittaa koko ruumiinpainonsa harjanvarren varaan, jotta tunkki olisi edes liikahtanut. Luukku kohosi sentti sentiltä päästäen kellariin tervetullutta valoa. Tämä antoi Lucylle toivoa ulospääsystä.

Luukku oli viimein tarpeeksi korkealla, jotta Lucy pääsisi ryömimään ulos, mutta viimeisellä painalluksellaan laho harjanvarsi antoi periksi ja katkesi. Tunkki kaatui ja luukku romahti takaisin alas, lukiten Lucyn takaisin kellariin. Samalla katkennut harjanvarsi lensi Lucyn käsistä ja osui katosta roikkuneeseen hehkulamppuun.

Pimeys laskeutui kellariin ja Lucy oli edelleen ansassa. Lucy jähmettyi paikalleen, uskaltamatta liikkua mihinkään. Pimeys tuntui ottavan fyysisen olomuodon, sillä Lucyn rintaa ahdisti, eikä hän tahtonut saada happea.

”Luuucyyy...” kuului kuiskaus pimeydestä, kaikuen ympäri huonetta. Lucy säpsähti transsistaan ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympäristöään, huomaamatta kuitenkaan mitään. Oli mahdotonta sanoa kuuluiko ääni huoneen toisesta nurkasta vai Lucyn korvan vierestä.

Samaan aikaan vastakkaisella seinällä alkoi näkyä valoa kivimuurin raoista. Kuiskaukset jatkuivat, mutta alkusäikähdyksen jälkeen ne kuulostivat Lucysta enemmänkin houkuttelevilta, joten hän lähti siirtymään kohti valoa tihkuvaa kiviseinää. Lucy huomasi valon muodostavan seinään eräänlaisen oviaukon, joten hän yritti työntää sitä auki. Pala kivimuuria työntyi syrjään yhtä helposti kuin jos se olisi ollut rasvatuilla saranoilla ollut puinen ovi. Muurin takaa tuleva valo sokaisi Lucyn hetken ajaksi.

Oven takaa avautui odottamaton maisema – Muurin takana oli valtava luola, jonka pohjalla velloi tulimeri. Oviaukolta lähti kapea kivinen silta tulimeren ylitse, päättyen suuren rautaisen tornin edustalle. Torni kutsui Lucya, eikä hän pelännyt sillan ylittämistä.

Juuri kun hän oli ottamassa askeleen sillalle, niin Lucy tajusi Tommyn läpsivän häntä poskille. ”Lucy, oletko kunnossa?” Hän kysyi, katsoen Lucya samalla huolestuneena. Lucy katsoi ympärilleen, hänen päätään jomotti ja hän oli edelleen kellarissa. Aiemmin niin siistissä kasassa olleet kaljatynnyrit olivat nyt sikin sokin kellarin lattialla, ja ilmeisesti jokin niistä oli tyrmännyt hänet.

”Mitä tapahtui? Kauanko olen ollut tajuttomana?” Lucy kysyi Tommylta, joka vastasi: "En ole varma. Löysin sinut tässä kunnossa kun tulin töihin. Menenkö soittamaan ambulanssin?" Lucy vastasi: "Ei tarvitse, oloni on ihan hyvä." Tosiasiassa Lucy kuitenkin mietti kokemaansa näkyä, eikä edelleenkään ollut varma oliko se totta vai ei.

Kun Tommy talutti Lucyn kellarista ja sulki sen luukun, niin kiviseinän takaa alkoi hohtaa houkuttelevaa valoa...

Metsästäjä vai metsästetty?

”Varmentakaa sijaintinne H1 ja H2,” Dave kuiskasi radiopuhelimeen. Isku oli tarkasti suunniteltu ja se vaati myös yhtä tarkkaa suoritusta. Jos homma menisi putkeen, niin Federal Security Unitin sotilaat eivät tietäisi mikä heihin iski. Toisaalta jos homma kusisi kintuille, niin silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi juokseminen ja niin pirun lujaa.

Dave kuitenkin luotti ryhmäänsä – olivathan he kaikki kokeneita metsästäjiä, jotka hän oli itse valinnut tätä tehtävää varten. Jim oli ryhmän myyrä soluttautuneena vankienkuljetukseen, Claire hoiti tarkka-ampujan roolin ja Red oli vastuussa pommeista. Dave itse oli etulinjassa H-hetken iskiessä, eikä edes hän voinut välttää pientä hermostuneisuutta miettiessään suunnitelmaa vielä viimeisen kerran lävitse.

”H1 paikalla,” kuului radiosta ja vilkaistessaan ylös Dave näki Clairen juuri ja juuri asemapaikallaan sortumavaarassa olevan kerrostalon katolla. Vain hullu yrittäisi tätä iskua asutussa kaupungissa, mutta Chicagon rauniot olivat täydelliset sitä varten. Melkein heti perään radiosta kuului myös Redin varmistusviesti, joka tarkoitti että FSU:n panssariauto olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä.

Dave kävi läpi asearsenaalinsa vielä kerran aina – SPAS-12 pumppuhaulikko ja vanha, mutta luotettava Colt-revolveri olivat molemmat ladattuina ja hopeateräinen miekka lepäsi huotrassaan Daven selässä. Seuraavassa hetkessä musta, panssaroitu pakettiauto kurvasi raunioiden keskeltä näkyviin ja Red painoi laukaisinta suunnitelman mukaisesti.

Räjähdys vavisutti maata ja päästi ilmaan valtavan savu- ja pölypilven, mutta ennen kaikkea se tuhosi yhden kaatumaisillaan olleen kerrostalon perustukset. Kun tuo valtava kiviröykkiö oli toteuttanut tehtävänsä ja tukkinut FSU:n matkan, niin koko tienoo oli pölypilven peitossa. Seuraavassa hetkessä Red räjäytti toisen räjähdyspanoksen, jonka seurauksena pakettiauto oli jumissa raunioiden keskellä.

Vaikka FSU:n sotilaat ovat hyvin koulutettuja ammattitappajia, niin he ovat loppupeleissä kuitenkin vain ihmisiä, eivätkä ihmiset ikinä osaa toimia optimaalisella tavalla yllätystilanteissa. Sotilaiden purkautuessa autosta epätietoisuuden vallassa, Claire aloitti heidän harventamisensa yksi kerrallaan. Laukaus jalkaan, jonka jälkeen joku kolmen koplasta iski mieheltä tajun kankaalle.  Kaikki oli ohi alle minuutissa, ja pölyn laskeutuessa maassa makasi neljä tajutonta ja raajarikkoa FSU:n sotilasta.

Sitten tuli hetki, jota Dave oli odottanut kaikista eniten – kuljetuksen tarkastaminen. Pakettiauto oli sisältä pimeä musta koppi, jonka perältä näkyi heikkoa liikettä. Dave lähti etenemään revolveri valmiina kädessään, mutta moinen osoittautui onneksi turhaksi. Perällä kyyhötti sairaalloisen laiha vanha mies, joka oli enemmän peloissaan kuin uhkaava. Hän haisi viemärille ja oli pukeutunut likaisiin rääsyihin, eikä ihonväristä tahtonut saada selvää kaiken sen lian alta. ”Jim, tule irrottamaan tämä piruparka, niin päästään lähtemään ennen kuin saadaan seuraa,” Dave huudahti pihalle.

Jim heitti FSU:n kypärän pois ja avasi miehen kettingit, jonka jälkeen tämä siirrettiin ryhmän omaan pakettiautoon. Mitä hyvänsä mies sitten saattoikin tietää, niin Dave piti sen hyvin omana tietonaan. Moinen tietojen pihtaaminen ärsytti Jimiä, sillä hän oli aiemmassa porukassaan tottunut avoimuuteen ryhmän sisällä. Mutta Dave oli pomo, ja sillä selvä.

Tunnin ajomatkan jälkeen ryhmä pääsi viimein takaisin väliaikaiseen tukikohtaansa, eli hylätyn huoltoaseman kellariin. Siellä vanki sidottiin tuoliin, ja Dave käski muita menemään pihalle kuulustelun ajaksi.

”Mennään suoraan asiaan, eli kerro kaikki mitä tiedät Ringoksesta, niin pääset vapaalle jalalle lähelle ihmisasutusta. Pysy hiljaa, niin FSU:n käsittely alkaa muistuttamaan hemmottelua,” Dave sanoi miehelle, istuen samalla tuoliin tämän eteen. ”Tiedän jo sinun olevan tuomittu okkultismista ja sana kadulla kertoo sinun vehtailleen henkien kanssa hyvinkin paljon. Tämän takia kuulemma ehdit pakenemaan Chicagostakin ennen kuin tuho tuli.”

”Ringoksesta sinun ei tarvitse tietää muuta kuin se, metsästäjä, että hänen kanssaan ei kannata pelleillä. Hän kyllä hyvin mielellään levittää sinun sisälmyksesi ympäri huonetta, sen jälkeen kun on tehnyt sen kaikille ystävillesi sinun katsellessasi vierestä,” mies sanoi karhealla äänellä, ja sylkäisi Daven eteen lattialle. ”Väärä vastaus,” Dave huudahti lyöden miestä samalla voimakkaasti palleaan ja jatkoi: ”Haluan tietää Ringoksen pannan, ja sinä kerrot sen!”

”Oliko tuo muka lyönti? Jos et tuon parempaan pysty, niin minulla ei ole mitään pelättävää, sillä Ringos tappaa minut jos kerron yhtään mitään, tai vielä jotain pahempaa,” mies kähisi, haukkoen samalla henkeä. Dave jatkoi kuulustelua useita tunteja, kunnes mies menetti tajunsa kivusta.

Ryhmän muut jäsenet olivat tällä välin alkaneet huoltaa aseitaan ja laittamaan ruokaa nuotiolla. Kahvin haju leijaili Daven nokkaan tämän kömpiessä ulos auringonpaahteeseen. ”No, saitko haluamasi?” Jim irvaili, puhdistaessaan samalla rynnäkkökivääriään, joka oli siististi levitetty hänen takkinsa päälle.

”En vielä, mutta käy juottamassa hänelle vettä kun hän herää, niin voin jatkaa kuulusteluja,” Dave heitti takaisin ja kaatoi itselleen kupillisen kahvia. Jimin lähtiessä sisälle kenttäpullon kanssa, niin muut puhuivat mitä heillä olisi seuraavana tähtäimessään. ”Bridgestonen vankila täytyy jossain vaiheessa saada murrettua, sillä sinne on teljetty ihan liikaa porukkaa,” Red tuumasi, johon Claire vain tuhahti: ”Se on itsemurhatehtävä, jopa meidän mittapuullamme!”

Sitten sisältä kuului Jimin huuto, jonka seurauksena kaikilla oli aseet välittömästi hyppysissään. ”Edetään jonossa, Claire pitää perää, minä menen edeltä,” Dave käski ja lähti ripeästi kohti huoltoaseman kellaria.

Sisällä oli liian hiljaista ja valot olivat sammuneet. Ne eivät olleet rikki, vaan aivan kuin niihin ei olisi tullut sähköä ollenkaan. Heti sisälle päästyään kaikki sytyttivät taskulampun ja alkoivat hermostuneena tarkkailemaan ympäristöään. Portaat kellariin tuntuivat pidemmiltä kuin aiemmin, mutta hän pakotti itseään nielemään pelkonsa ja varautumaan pahimpaan. Jo portaiden yläpäästä näkyi kuinka Jimin jalka pilkotti kulman takaa.

Kellari itsesään oli pelkkä neliönmuotoinen huone, jossa oli pari loisteputkivalaisinta ja muutama penkki, joten siellä ei ollut mitään piilopaikkoja. Heti huoneeseen päästyään Dave tarkasti oikean kulman ja Red vasemman, Clairen tarkkaillessa portaiden yläpäätä. Huone oli kuitenkin tyhjä, mutta jokin oli kuitenkin repinyt Jimin pään irti ja laittanut sen roikkumaan katosta.

”Reitti selvä,” Dave sanoi Redille ja Clairelle, siirtyen samalla tutkimaan Jimin ruumista. ”Kuka se tyyppi oikein oli?!?” Claire lähes huusi. ”Tavallinen okkultisti vain, mutta minulla on paha aavistus tästä. Claire, oletko kunnossa?” Dave vastasi ja osoitti huolestuneena Clairen kasvoja. Claire koski kasvojaan ja katsoi sen jälkeen kättään, joka oli veren peitossa. Muut todistivat kauhuissaan kuinka Claire alkoi vuotamaan verta kaikista ruumiinaukoistaan, ilman että he pystyivät tekemään asialle yhtään mitään. Claire huusi tuskissaan korvia vihlovasti, kunnes lopulta hän vain lysähti kasaan ja verilammikko alkoi kerääntyä hänen alleen. Sitten aiemmin vangittuna ollut mies asteli nurkasta esiin, vaikka häntä ei aiemmin ollut näkynyt missään. 

”Dave Hamill, tapaamme jälleen... Vai pitäisikö sanoa tapamme jälleen?” mies sanoi. Hän oli kuitenkin muuttunut käytökseltään kuin täysin eriksi ihmiseksi. ”Ringos,” Dave sähähti ja veti miekkansa selästään. ”Red, juokse!” hän käski, mutta liian myöhään. Red kaatui maahan huutaen tuskissaan ja piteli samalla päätään. ”Dave, oletko ikinä nähnyt elokuvaa Scanners? Et? Voin tiivistää juonen sinulle,” Ringos sanoi ja samalla Redin pää räjähti, maalaten huoneen punaiseksi.

Tämä oli niitä harvoja tilanteita missä Dave ei ikinä halunnut olla valmistautumattomana. Hän oli käytännössä Ringoksen armoilla ja tämä tiesi sen itsekin päätellen hänen ylimielisestä ilmeestään. Hän punnitsi vaihtoehtojaan kiireesti, mutta ei keksinyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Jokaisen tunnelin päässä häämötti varma kuolema. Dave ehtisi huitaista Ringosta miekallaan ehkä kerran, ennen kuin hän liittyisi toveriensa seuraan. Ehkä se ei loppujen lopuksi olisi kuitenkaan niin huono asia. Ainakin hän lähtisi saappaat jalassa. Kärsimystä hän on tässä elämässä jo kuitenkin nähnyt tarpeeksi.

”Jatketaan leikkiä toisella kertaa, minulla on muita asioita hoidettavana, Hamill,” Ringos sanoi, ja siinä samassa hän oli poissa. Vain  vangitun miehen ruumis jäi, mutta sekin oli eloton, mikä ei Davea sinällään yllättänyt. Jäljellä oli enää kuoppien kaivaminen.

Blogi roolipelaamisesta ja loputtomista tarinoista

Päätin hetken mielijohteesta perustaa blogin, jossa pääasiassa kirjoitan novelleja ja erilaisia tarinoita sijoittuen eri roolipelimaailmoihin. Pääosaa tulee näyttelemään World of Darkness, josta on minulle vuosien mittaan kasvanut hyvin rakas niin systeeminsä kuin tarinoidensakin takia.

Suurin osa tarinoista liittyy omaan versiooni WoDista, joka on tuttu minun kanssani roolipelanneille, kuin myös Void-larppeihin osallistuneille. Muille tämä maailma saa luvan avautua tarinoiden myötä. Pyrin myös aktiivisesti vetämään ropea, joten jos olet kiinnostunut ja elät Savonlinnan liepeillä, niin ota yhteyttä. Myös pelaaminen kiinnostaa, vaikka olenkin tottunut olemaan enemmän toisella puolella pöytää ^^