Brothers Fox pt. 3 – Through the Looking Glass

(Edellisestä päivityksestä on aikaa, mutta halusin hioa Foxin veljesten tarinan lopetuksen koulutöiden kaatuessa samalla niskaan. Tekstiä on tosin nyt aiempaa hiukan enemmän ^^)

Josephin antama muistitikku poltteli Stevenin taskussa pahemmin kuin konekivääri sarjan jälkeen, mutta se toivon mukaan vastaisi pian muutamaan polttavaan kysymykseen, joita Stevenin mielessä pyöri. Ilta Josephin kanssa oli venynyt aiottua pidemmäksi, joka myös tarkoitti Stevenin kohdalla useampaa olutta ja kävelymatkaa kotiin. Jälkeenpäin ajateltuna häntä kadutti, ettei ollut ottanut taksia, mutta humalainen mieli ei miellä paria kilometriä edes matkaksi.

Steven oli ollut varma, että hänen oikoreittinsä olisi johtanut kaupan takapihalle, mutta hänen päädyttyään oudolle aukiolle, hän tiesi olleensa väärässä. Turhautuneena hän lähti hoiperrellen etsimään jotain tuttua katua tai maamerkkiä lähistöltä. Sitä varten hänen täytyi mennä takaisinpäin. Steven potki maata itseensä pettyneenä, mutta turhautumisen tunne häipyi Stevenin kuullessa tappelun ääniä läheiseltä kujalta. Stevenin tarttui revolveriinsa ja hänen mielensä kirkastui, kun hänen sydämensä pumppasi adrenaliinia kiihtyvällä tahdilla hänen kehoonsa.

Steven oli ollut tappeluissa aiemminkin ja hän tiesi, että järkevintä oli pysytellä erossa niistä, mutta hänen täytyi kuitenkin tarkistaa tilanne. Aina oli kuitenkin mahdollisuus, että toinen osapuoli oli täysin viaton, kuten ryöstöissä yleensä on tapana. Hiipiessään seinän vierustaa pitkin lähemmäksi, Steven kuuli äänet yhä selkeämpinä, joten hän päätteli nujakan olevan aivan kulman takana. Hänen otteensa kiristyi revolverista, samalla kun hän kurkisti kulman taakse nähdäkseen tilanteen paremmin. Pahaksi onneksi kuja oli lähes täysin pimeä, sillä kuu oli ainoa asia joka valaisi kujaa.

Aluksi Steven ei ollut varma mitä hän näki, sillä varjoissa liikkui jotain suurta. Tappelun äänet olivat lakanneet, mutta tilalla oli tullut maiskuttava ääni. Steven ei ollut varma pitikö hän tästä tilanteen kehittymisestä, mutta alkoholin tuoman epärealistisen minäkuvan turvin hän pomppasi kulman takaa esille ja huusi: ”Seis! Astu valoon tai ammun!”

Varjosta kuului kilkattava ääni, joka jollain kierolla tavalla kuulosti lähes naurulta, ennen kuin jotain suurta lensi Steveniä kohti. Tämä yllätti Stevenin täysin ja hän kaatui esineen painosta maahan, säilyttäen hädin tuskin tajuntansa. Ennen kuin Steven ehti reagoida millään tavalla, olento oli jo karkumatkalla – kiiveten tiiliseinää kuin hämähäkki. Hetken ajan Steven luuli näkevänsä olennon selkeästi kuun valossa, mutta laittoi koko lopulta koko näyn humalahourailuksi. Ei mitään niin isoa ja groteskia voi olla olemassa!

Tilanne oli ohi nopeammin mitä Steven oli odottanut, joten hän alkoi tarkastamaan omia vammojaan, tajuten samalla millä häntä oli heitetty – maassa makasi verinen miehen ruumis, jonka rintakehä oli revitty auki. Steven tunsi voivansa pahoin katsoessaan raadeltua ruumista, ja refleksinomaisesti hän oksensi juomansa oluen ja pizzan jämät kujalle.

Paniikki valtasi Stevenin – Pitäisikö hänen ilmoittaa tapahtumasta poliisille? Mitä hän sanoisi? Entä jos hän jättää tapahtuman ilmoittamatta ja joku on nähnyt hänet rikospaikalla? Olisiko hän silloin pääepäilty? Tilannetta ei varmasti myöskään parantaisi hänen oma tutkimuksensa asian tiimoilta. Vaihtoehdoiksi jäi lopulta pakeneminen rikospaikalta tai hullun leima, joista Steven valitsi ensimmäisen, eikä ollut eläissään juossut niin lujaa.

**********

Seuraavana aamuna Steven ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut. Hänen selkäänsä pakotti ja päässä oli rakennustyömaa käynnissä kiviporia myöten. Vaivoin hän kampesi itsensä sängystä ylös, nappasi muutaman särkylääkkeen ja suunnisti kohti vessaa. Hän päätti tarvitsevansa kahvia ja jotain ruokaa. Hän ei tosin ollut varma kuinka hyvin ruoka pysyisi hänen sisällään. Koko edellinen yö tuntui Stevenistä kuin pahalta unelta, mutta muistitikku hänen housuntaskussaan todisti sen olleen totisinta totta.

Karistettuaan aamukohman Steven odotti Peterin lähtevän, jotta hän voisi tutkia muistitikun sisältöä kaikessa rauhassa. Hänellä oli onneksi koko viikonloppu aikaa suorittaa tutkimuksiaan. Samalla kun tietokone käynnistyi, Steven nappasi muutaman särkylääkkeen lisää kahvikuppinsa ohessa, ja istahti työpöydän ääreen. Sitten hän laittoi tikun kiinni koneeseen.

Joseph ei ollut huijannut – tikulla todellakin oli kaikki poliisin tutkimukset viimeaikaisista murhista aina silminnäkijälausunnoista CSI-raportteihin ja ruumiinavauspöytäkirjoihin. Rikospaikat olivat olleet lähes identtisiä – raa’asti murhattu uhri, jälkiä jotka muistuttivat suuren petoeläimen tekosia ja kaikilta uhreilta puuttui sydän. Poliisi ei myöskään ollut löytänyt uhrien väliltä minkäänlaista yhteyttä, mikä viittaa sattumanvaraiseen tappamiseen ja tekee murhaajasta astetta vaarallisemman.

Ruumiinavausraporttien perusteella uhrit olivat kuolleet verenhukan aiheuttamaan shokkiin ja sydän oli ilmeisesti poistettu post mortem. Kaikista uhreista oli myös löytynyt vierasta, syljen kaltaista, eritettä, jolla oli havaittu halvaannuttava vaikutus. Eritettä ei kuitenkaan oltu pystytty tunnistamaan ja labran tulosten perusteella se on lähellä joidenkin hämähäkkien myrkkyä. Nämä tiedot eivät rauhoittaneet Stevenin mieltä tipan vertaa.

Silminnäkijälausunnot olivat lähinnä kauhistuneiden paikallisten kertomuksia siitä, kuinka he olivat löytäneet ruumiin ollessaan kävelyttämässä koiraa tai viemässä roskia, mistä ei Stevenille ollut mitään hyötyä. Ei ennen kuin hän alkoi lukemaan nimettömänä pysyvän, ilmeisesti laitapuolen kulkijan, kertomusta valtavasta tappajahirviöstä. Tarina myötäili liikaa sitä, mitä Steven oli edellisenä yönä itse kokenut, joten hän sulki läppärin kannen ja marssi viinakaapille.

Jack Daniels poltti Stevenin kurkkua, mutta hän kaatoi lasin välittömästi uudelleen täyteen ja siirtyi asekaapille. Steven tiesi että hänen täytyi valmistautua, sillä hän oli todennäköisesti ainoa, joka tiesi Chicagoa kohtaavasta uhasta, ja jolla oli valmiuksia tehdä asialle jotain. Se miten Peter oli sekaantunut asiaan, hän ei edes halunnut ajatella. Tunnit kuluivat nihkeästi Stevenin hioessa varustustaan kuntoon ja miettiessään mitä tuleva yö pitäisi sisällään.

**********

Takaoven kolahdus herätti Stevenin. Hän oli nukahtanut työpöytänsä ääreen jossain vaiheessa alkuiltaa, ja sai nyt huomata ulkona olevan jo pimeä. Hukkaamatta sekuntiakaan hän nappasi varustesäkkinsä mukaan ja ryntäsi ulos. Ulkona hän näki Peterin kävelemässä kujaa kohti musta jääkiekkokassi olallaan. ”PETER! KERRO VÄLITTÖMÄSTI MIHIN OLET MENOSSA!” Steven huusi veljelleen, joka kääntyi yllättyneenä. ”Steven... Minulla on henkilökohtaisia asioitani hoidettavana, en usko että sinulla kiinnostaa,” Peter vastasi huolettoman oloisena. Steven käveli samalla lähemmäs Peteriä ja sanoi: ”Siinä sinä olet väärässä. Tiedän että sinä olet jotenkin sekaantunut näihin murhiin mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta en tiedä että miten. Metsästätkö sinä sitä otusta?”

”...Sinä siis tiedät. En tiedä oliko tuo vain pirun hyvä arvaus vai olenko vain ollut huolimaton, mutta osuit naulan kantaan. Metsästänpä hyvinkin. Irakissa tuli opittua muutakin kuin vain aseenputsausta ja tiedustelun käytäntöä. Emme ole yksin – tuolla varjoissa on jotain, Steven,” Peter sanoi ilme vakavoituen, ja osoitti samalla varjoisalle kujalle. ”En tiedä kuinka paljon tiedät, mutta sinun on hyvä tietää se, että paljon mitä olet kuullut kauhutarinoita ja legendoja ovat jollain tavalla totta. Ihmiset ovat näille demoneille kuin karjaa, mutta minä olen päättänyt pistää kampoihin parhaani mukaan, enkä ole asiani kanssa yksin.”

Steven vain katsoi veljeään hölmistyneenä ja nielaisi. ”En tiedä mistä kohdin minun pitäisi alkaa purkamaan kaikkea tuota tietoa. Eilen olisin vielä ollut huolissani sinun mielenterveydestäsii, mutta viimeöinen kohtaaminen tällaisen ”demonin” kanssa on kyllä saanut minut vakuuttuneeksi. Nyt ainoa kysymys lieneekin, että huolitko apua?” Steven kysyi retorisesti virne naamallaan.

**********

”Annas kun kysyn sulta jotain, veli hyvä,” Peter sanoi veljesten kulkiessa pitkin varjoisaa kujaa. ”Lauo pois, vaikka en ole varma onko minulla kysymykseesi vastauksia,” Pidempi veljeksistä vastasi. ”Mietin vain, että milloin olet viimeksi ampunut jonkun? Se nimittäin on suurin ja ratkaisevin ero sotilaan ja tavallisen pulliaisen välillä,” Peter tokaisi, katsoen samalla veljeään kysyvästi. ”Ampunut jonkun? En koskaan, jos yhtä ryöstöyritystä ei lasketa. Siitäkään tilanteesta en tosin muista paljoakaan, kaikki tapahtui niin nopeasti. Refleksini vain ottivat vallan ja seuraavassa hetkessä asetta naamani edessä heiluttanut tyyppi makasi maassa pidellen jalkaansa. Lukemattomista tunneista ampumaradalla on näköjään jotain hyötyä...” Steven tuumasi.

”No, kohta nähdään miten käy. Olet joka tapauksessa tällä kertaa tulitukena kiväärisi kanssa. Minulla on suhteellisen varmaa tietoa, että etsimämme olento majailee tuossa varastorakennuksessa. Sinun tehtäväsi on kiivetä tuon talon katolle, ja ampua mikä tahansa ei-ihminen, joka tuosta rakennuksesta tulee ulos. Ymmärsitkö?” Peter ohjasti Steveniä armeijamaiseen tapaan, johon Steven vain kuittasi: ”Selvä kuin pläkki,” ja lähti kiipeämään talon katolle.

Stevenin varustelaukku painoi hänen hartioitaan kuin synti, tämän kiivetessä tikapuita ylemmäs. ”Pitäisi käydä useammin salilla,” Steven ajatteli, mutta intohimoisen lenkkeilijän on hankala muuttaa tapojaan. Päästyään katolle, Steven tarkasti ettei siellä ollut ketään muuta, ja alkoi laittaa asettaan kuntoon vesitornin alapuolelle. Sitten alkoi odotus, mutta Steven tiesi, että hän ei saanut antaa keskittymisensä herpaantua. Moinen virhe saattaisi maksaa hänen veljensä ja ties kuinka monen muun hengen. Odotus ei kuitenkaan kestänyt muutamaa minuuttia pidempään, kun varaston sisältä alkoi jo kuulua laukausten ääniä ja ikkunoista näkyä välähdyksiä.

Stevenin ote Dragunovista kiristyi tämän tarkkaillessa mahdollisia poistumisteitä rakennuksesta. Sitten ikkuna räsähti rikki jonkin suuren olennon hypätessä pihalle varastorakennuksesta. Vaistomaisesti Steven tähtäsi hetken infrapunakiikarinsa läpi ja laukaisi. Olento kiljaisi epäinhimillisesti luodin osuessa sitä hartiaan, mutta Steven ampui päättäväisesti uudelleen. Pian Steven huomasi ampuneensa lippaan tyhjäksi maassa makaavaan, liikkumattomaan ruumiseen. Hänen sydämensä hakkasi kuin maratonin jälkeen ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Hän laittoi aseensa pikaisesti kasaan, keräsi viilenevät hylsyt katolta ja lähti kiipeämään alas tarkastamaan tilanteen.

Alhaalla Peter jo odotti häntä ruumiin luona. Hän piteli vasemmalla kädellä oikeaa kylkeään, samalla kun Saiga roikkui veltosti hänen oikeassa kädessään. Jokin oli kuitenkin pielessä. Hirviö ei ollut sama kuin minkä Steven oli kohdannut edellisenä yönä. Tämä yksilö muistutti enemmän valtavaa sutta kuin hämähäkkiä. ”Peter, tuo ei ole oikea hirviö!” Steven huudahti. ”Sinä siis huomasit,” Peter tokaisi. ”Näyttää siltä että meidän työmme ei ole vielä ohitse. Peter?” Steven tuumasi, katsoen veljeään kysyvästi tämän alettua nauramaan. ”Voi veliseni, kyllä se on. Sinun työsi ainakin. Hahahaa*clack*ha*click*haha*cliclak*!”

Steven ei ollut uskoa silmiään, kun Peterin vaatteet repeilivä tämän päältä hartioiden pursutessa suuremmiksi, selkärangan sinkuessa pituutta ja suusta tunkevan esiin valtavan torahampaat. Steven ei osannut enää liikkua mihinkään – hän oli halvaantunut paikalleen pelosta, inhosta ja epäuskosta siihen mitä hän näki tapahtuvan silmiensä edessä. Hetken jälkeen, joka tuntui tunneilta, hänen edessään kohosi tummaihoinen olento, jonka kylkiin oli kasvanut ylimääräisiä raajoja ja jonka lihaksikas vartalo pistäisi vannoutuneimman bodarinkin häpeään. ”Yllättynyt, *clak* veliseni? *cliclak* Tiesin että olit jäljilläni, mutta en olisi halunnut*click*tappaa sinua. Tiesit kuitenkin*clack* liikaa, joten*clack*et jättänyt minulle *claclick* vaihtoehtoja. Päätin kuitenkin*clack*, että voisit ensin auttaa minua hävittämään*click*kilpailua. Hyvästien aika!*click*,” Hirviöksi muuttunut Peter sanoi, hyökäten samalla Steveniä kohti.

Steven havahtui tilanteen vakavuuteen ja vaistomaisesti alkoi hamuta käsiasettaan. Jokin perimmäinen vaisto käski hänen taistella vastaan, vaikka tilanne näytti epätoivoiselta. Ehkä se oli siksi, koska hän oli aina halunnut lähteä täältä kengät jalassa tai sitten hän oli kuin nurkkaan ajettu eläin. Steven valmistautui henkisesti jo tulevaan kipuun ja tuskaan, kun hirviö rysähti hänen päällensä kuin tonni kiviä. Ennen kuin Steven oli ehtinyt ampua laukaustakaan, hän tunsi terävää kipua olkavarressaan, jota seurasi pikainen puutumisen tunne. Halvaannuttavaa myrkkyä!

"Lausu rukouksesi*clack*veliseni, myrkkyni ei vie sinulta puhekykyä*cliclack*vielä muutamaan minuuttiin," hirviö sanoi, valmistautuen samalla viiltämään Stevenin rintakehän auki kynnellään. ”SEIS! Eiköhän tämä ole jatkunut jo tarpeeksi pitkään,” Läheltä kuului huuto. Steven näki huutajan olleen valkohiuksinen ja -viiksinen, ruskeaan trenssitakkiin pukeutunut vanha mies. Kuulosti kuitenkin siltä, että hänen äänensä oli kuulunut kaikkialta Stevenin ympäriltä.

”Hölmö! *CLICKCLACCLICK* Valmistaudu kuolemaan!” Hirviö huusi kalkattavalla äänellään ja lähti ryntäämään vanhaa miestä kohti. Miehen ilme kiristyi hiukan ja tämän kylmänsininen katse tuntui lävistävän Stevenin. Hirviö ei kuitenkaan ikinä päässyt miehen luo, sillä spontaanisti se vain syttyi ja paloi kirkkaalla sinisellä liekillä. Tuskanhuudot kestivät vain muutaman sekunnin, kun hirviöstä oli jäljellä vain kasa tuhkaa. Steven ei ollut varma pitäisikö hänen tässä tilanteessa itkeä vai nauraa, juosta vai taistella.

”Se on ohi Steven. Pyydän anteeksi, sillä tämä oli täysin minun arviointivirheeni, eikä sinun olisi pitänyt raahautua tähän mukaan,” Mies sanoi kuin olisi tuntenut Stevenin, kyykistyen samalla tuhkakasan viereen. ”Mitä? Kuka sinä olet? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Veljeni oli hirviö ja nyt kuollut, ja sinä sanot että se oli arviointivirhe?!?” Steven huusi miehelle, tuntien kuinka viha alkoi korvata pelon. ”Nimeni on Traveller, ja se on ainoa asia mitä sinun tarvitsee tietää minusta tällä hetkellä. Toisekseen, veljesi ei ole kuollut, ole huoleti. Asiat palautuvat takaisin päiväjärjestykseen varsin nopeasti, sillä vielä ei ole sinun aikasi kohdata toista maailmaa. Sen aika on kuitenkin pian. Pieni varoituksen sana kuitenkin – varo varjojen metsästäjää, se tuo sinulle paljon surua.”

”Et ole vieläkään vastannut kysymykseeni! Vaadin selityksen mitä juuri tapahtui! Et voi jättää kaikkea auki tällä tavalla! Tässä ei ole mitään järk...” Steven huusi kasvot punaisina, samalla kun mies alkoi hohtaa kirkasta valoa. Valoa, joka hyvin pikaisesti oli sokaisevan kirkasta ja Stevenistä tuntui kuin hän putoaisi.

**********

Steven heräsi herätyskellon soittoon. Edellisenä iltana Steven oli ollut epätoivoinen raha-asioiden suhteen kaupan heikon menestyksen takia, mutta nyt hänen olonsa oli varsin rentoutunut hyvin nukutun yön jäljiltä. Toki myös sillä oli vaikutusta, että Peter oli jälleen kotona palattuaan edellisenä iltana. Steven tuumasi, että oli aika keittää kahvia ja tehdä jotain aamupalaa. Peter kun tunnetusti nukkui helposti puolille päiville.

Veljesten tietämättä talon takakujalla heitä tarkkaili vanha valkohapsinen mies, joka vain myhäili itsekseen: ”Jos asiat vaikka tällä kertaa sujuisivat ilman ongelmia...”