Nahkatakkinen viulisti

Takkatuli loimusi rauhallisesti kirjaston peräseinällä, luoden eläviä varjoja ympäri pyöreää huonetta. Hyllyt kohosivat aina kivisen tornin lattialta silmän kantamattomiin, notkuen kirjojen painosta. Ainoastaan yksi hahmo liikkui tässä majesteetillisessa huoneessa, keräten kirjoja määrätietoisesti sieltä sun täältä. Olento oli korkeintaan suuren lapsen kokoinen, mutta oli hankala sanoa tämän kävelytyylistä johtuen. Selkä kyyryssä se hyppeli portaikoista hyllyille uhmaten painovoimaan tempuillaan. Se oli selkeästi ruipeloa ulkomuotoaan vahvempi ja näppärämpi, sillä se kantoi hypellessään useita kirjoja sylissään. Olentoa ei missään nimessä voinut sekoittaa ihmiseen, vaikka se olikin pukeutunut puuvillahousuihin ja t-paitaan, sillä sen ihon tilalla oli suomuja, jotka kiiltelivät takkatulen valossa. Lisäksi sen silmät olivat kuin millä tahansa liskolla, loistaen pimeässä kirkkaan keltaisena.

”Viimeinkin mestari on poissa ja on MINUN vuoroni kertoa tarinoita!” Olento ilakoi kantaen samalla huojuvaa kirjapinoa sylissään. Olento tiputti kirjat vanhalle persialaiselle matolle takkatulen eteen ja alkoi tutkia saalistaan. ”Mitä valita, mistä kertoa? Niin paljon tarinoita etten osaa valita...” olento tuskaili ja raapi samalla kaljua suomuista päätään. ”Oletteko te kuulleet Arcadian kuningattaresta? Tai miltä juoksulenkki Teurastajaviisikon kanssa Chicagon keskustassa kuulostaa? Entä pienen tytön painajainen, joka otti fyysisen muodon?”

”RYUUGAN! Mitä minä olen sanonut kirjoihin koskemisesta ilman minun lupaani?” Vanha, mutta hyväkuntoinen maagi sätti suojattiaan. Maagilla oli lumenvalkoiset pitkät hiukset ja viikset, jotka ainoastaan korostivat hänen timantinteräviä sinisiä silmiään. Hän oli pukeutunut ruskeaan, pitkään trenssitakkiin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin nahkahousuihin, jotka kaikki näyttivät olevan kokoa liian isoja. Kaulaansa hänellä oli kiedottuna kultainen ketju, jonka päässä roikkui kultainen medaljonki.

”Vie kaikki kirjat takaisin paikalleen Ryuugan... Kaikki paitsi tämä,” Maagi sanoi olennolle, joka lähti alistuneen oloisena rahtaamaan kirjoja takaisin paikalleen. ”Pyydän anteeksi, en ole vielä esitellyt itseäni. Nimeni on Traveller, mutta minut on tunnettu aikojen saatossa myös muilla nimillä, kuten Meardon, Myrddin ja kenties tunnetuin on Merlin. Paljon mitä olette minusta kuulleet on puhdasta legendaa, mutta jokaisessa legendassa on aina totuuden siemen. Kerron sen tarinan ehkä joskus toiste, mutta nyt haluaisin kertoa teille kahdesta rakastavaisesta.”

”Se alkoi kuten kaikki rakkaustarinat alkavat – rakastavaisten kohtaamisella,” Traveller aloitti ja jatkoi: ”Nainen oli varakkaan kauppiassuvun tytär, jolla riitti kosioita, mutta kukaan heistä ei kiinnostanut häntä, sillä hän oli jo nuorena tyttönä rakastunut. Tuo tunne ei ollut hellittänyt otettaan, vaan oli pikemminkin vahvistunut ja värittynyt vuosien varrella romanttisemmaksi.”

”Nähkääs, naisella oli lapsena ollessaan ollut leikkitoveri. Iloinen miekkonen, joka soitti hänelle viulua ja tyttö oli iloiten tanssinut hänen säveliensä tahdissa. Mies oli häntä huomattavasti vanhempi, mutta hän oli tytön ainoa ja paras ystävä. He tapasivat joka päivä puistossa, jossa mies kertoi tytölle maagisia tarinoita peikoista ja keijukaisista, sekä varomattomista vaeltajista joita joskus eksyi keijujen valtakuntaan.”

”Tuo valtakunta piti sisällään monia tarinoita, mutta myös monia vaaroja. Sinne eksynyt ihminen yleensä juopui maagisten puiden hedelmistä ja unohti kuka oli tai mistä oli tullut, ja lopulta tuosta ihmisestä oli tullut yksi keijuista. Tarinat veivät nuoren tytön mukanaan ja hän aneli miestä viemään hänet maagiseen puutarhaan. Mutta mies kieltäytyi aina.”

”Tytön vanhemmat eivät pitäneet siitä, kuinka tyttöä huvitti aikuinen mies ja he kielsivät tyttöä tapaamasta miestä uudestaan. Vanhemmat olivat kuitenkin ovelia, sillä he tiesivät tytön olevan itsepäinen ja menevän puistoon heidän kielloistaan huolimatta. Niin tyttö tekikin, ja jo samana iltana hän karkasi ikkunan kautta ulos. Vanhemmat seurasivat häntä puistoon, jossa tyttö tanssi yksin.”

”Hetkeä aiemmin tyttö oli tavannut miehen jälleen puistossa, joka sanoi hänelle tämän olevan heidän viimeinen tapaamisensa. Mies sanoi syyksi sen, että hänen täytyi lähteä pitkälle matkalle, eikä hän tiennyt milloin hän palaisi. Hän kuitenkin lupasi palata tytön luokse saman sävelen myötä kuin hän silloin tämän hyvästeli.”

”Kun vanhemmat saapuivat paikalle, tyttö pelästyi ja lopetti tanssinsa, mutta hän puolusti raivokkaasti rakasta ystäväänsä. Tyttö sanoi tämän olevan kiltein mies, jonka hän oli ikinä tavannut ja että hän soitti kauneimpia melodioita joita tyttö oli ikinä kuullut. Vanhemmat kuitenkin ihmettelivät tilannetta, sillä puistossa ei tytön lisäksi ollut ketään muuta, joten he päättelivät koko miehen olleen pelkkää mielikuvituksen tuotetta.”

”Tyttö kuitenkin kielsi tämän ja väitti miehen olevan todellinen. Kun tämä jatkui, niin vanhemmat laittoivat tyttärensä psykiatrin puheille. Lopulta tyttö lakkasi puhumasta miehestä ja psykiatri päätti hänen olevan terve. Tyttö kuitenkin tiesi paremmin, eikä ikinä lakannut uskomasta, vaikka hän ei miehestä puhunutkaan. Vuodet vierivät, eikä miehestä kuulunut mitään. Tyttö alkoi huolestua ja mietti mitä jos miehelle oli tapahtunut jotain.”

”Lopulta tytöstä kasvoi nainen, ja vanhemmat ihmettelivät miksi tämä ei halunnut mennä naimisiin kenenkään kanssa. Nainen vain sanoi joka kerta, että kukaan kosioista ei ollut se oikea. Vanhemmat kuitenkin päättivät ottaa asian jälleen omiin käsiinsä, ja käskivät tytärtään löytämään itselleen puolison ennen 21. syntymäpäiväänsä tai muuten he päättäisivät tämän puolesta.”

”Tuo päivä lähestyi uhkaavasti eikä hänen rakkaasta miehestään kuulunut mitään. Nainen itki itsensä usein uneen, sillä hän tiesi olevansa onneton jos joutuisi jonkun toisen kanssa avioon. Mutta miehestä ei kuulunut mitään. Lopulta aika kului umpeen, ja naisen vanhemmat järjestivät tyttärelleen häät tämän 21. syntymäpäivänä. Tyttärensä aviopuolisoksi he olivat valinneet erään aatelismiehen, joka oli tunnettu käytöstavoistaan ja bisnesvaistostaan. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia."

”Morsian käveli hädissään ympyrää pienessä huoneessa, samalla kun palvelusneito yritti viimeistellä hänen pukuaan ja kampaustaan. Ainoa asia joka morsiamen mielessä oli, miksi hänen rakkaansa oli hänet hyljännyt. Suurimman hätänsä hetkellä morsian kuitenkin kuuli ulkoa melodian, joka varasti hänen ja kaikkien häävieraidenkin huomion. Edes orkesterin harjoittelu ei häirinnyt tuota jumalaisen kaunista sävelmää, joka tuntui muuttuvan joka hetki kuin tuulen henkäys."

”Nainen tunnisti melodian välittömästi ja lähti juosten ulos katsomaan mistä se tuli. Ulkona kaikki vieraat tuijottivat läheiselle kukkulalle, jossa yksinäinen mies soitti viulua, kuin odottaen jotakuta. Kuten arvata saattaa, aatelismies jäi ilman morsianta, kun tämä nai lapsuudenystävänsä. Voisin lopettaa tarinan tähän ja sanoa heidän eläneen onnellisina elämänsä loppuun asti, mikä on totta, mutta mikä ei kuitenkaan ole koko tarina.”

”Aika kului ja tuore aviopari oli onnellinen yhdessä. Ongelmana kuitenkin oli, että mies ei missään vaiheessa ollut todella ihminen, vaan ihmisen muodon ottanut keiju. Keijut ovat siitä ongelmallista sorttia, että heidän rakkautensa on kuin ruusu, joka sitä edustaa. Tämä rakkaus on kyllä kiihkeää ja intohimoista, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Pian keijun mielenkiinto siirtyy muihin asioihin ja silloin keiju yleensä lähtee pois kaikessa hiljaisuudessa.”

”Kuten varmaan muistamme, tämä keiju oli jo kerran siirtynyt eteenpäin, mutta nyt se oli tehnyt virheen. Se oli tehnyt sopimuksen naisen kanssa, joka sitoi heidät yhteen, ja keijujen maailmassa jopa sanalliset sopimukset ovat sitovia. "Vannon kulkevani aina hänen rinnallaan ja pitäväni huolta rakkaani sydämmestä, jotta se ei vain särkyisi," hän oli sanonut häävalanaan. Hän ei voinut lähteä vaimonsa viereltä vaikka olisi halunnutkin, mutta se ahdisti häntä ja tukahdutti hänen taiteellisen luovuutensa. Lopulta hän kuitenkin keksi keinon.”

”Häistä oli kulunut vuosi ja naisen vanhemmat alkoivat huolestua, kun heidän tyttärestään tai tämän miehestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Joten he päättivät lähteä käymään yllätysvierailulla, sillä eihän se ollut soveliasta että heidät noin vain unohdettaisiin.”

”Saapuessaan tyttärensä luokse ulko-ovi oli auki, talo oli täysin hiljainen, eikä missään näkynyt ketään. He etsivät tytärtään ympäri taloa, ja lopulta he löysivätkin tämän makuuhuoneesta. Hän makasi sängyssä nukkuvan näköisenä, mutta isän mennessä herättelemään häntä, tämä oli kuolonkylmä. Isän vetäessä peiton pois tyttärensä päältä, he näkivät hänen ruumiinsa koko kauheudessaan -  Heidän tyttärensä oli nyljetty erittäin taitavasti ja hänen sydämensä oli poistettu kirurgisen tarkasti. Silti hänen kasvoillaan oli levollinen hymy."

”Ja vielä tänäkin päivänä voit jossain päin maailmaa törmätä viulua soittavaan kulkuriin, joka kantaa laukussaan suurta lasipurkkia ja jonka harteilla on beigen värinen nahkatakki, joka on pehmeä kuin naisen iho...”