Brothers Fox pt. 2 – Peto

Syksyinen ilma oli jo kolea olennon tarkkaillessa ympäristöään kerrostalon katolta. Sen hengitys höyrysi, kun se haisteli ilmaa pitkällä, kapealla kielellään. Olento oli täysin valmistautunut metsästämään, sillä vain yksi ajatus pyöri sen mielessä – ”NäLkÄääÄä...”

Olento valpastui salamannopeasti sen haistaessa halvan parfyymin joka sekoittui hikeen ja alkoholiin. Nuori pariskunta oli juuri lähtenyt lähibaarista kohti lähintä yöpaikkaa, vain toivoen seuraavana aamuna jättäneensä sen viimeisen paukun juomatta. Paitsi että tällä kertaa tuota aamua ei tullut.

**********

”Steven, lähden hakemaan sen lähetyksen postista! Cya!” Peter huusi kaupan ovelta ja Steven vain huitaisi kättään välinpitämättömän oloisena kulman takaa. Steven oli täysin keskittynyt virittämään juuri hankkimaansa puoliautomaattista Dragunov-kivääriään, eikä hän edes kiinnittänyt huomiota Peterin lähtiessä.

Vaikka Peter olikin aina ollut veljeksistä se sotilas, niin Steven oli aina ollut häntä tarkempi ampumaan pitkillä matkoilla, ja se johtui ihan puhtaasti Stevenin rakkaudesta erilaisiin tarkkuuskivääreihin. Hän oli himoinnut Neuvostoliittolaista SVD:tä (Snaiperskaya Vintovka Dragunova) jo useamman vuoden ajan, mutta ongelmana oli ollut USA:n tulli. Tällä kertaa hän oli kuitenkin löytänyt hyvän alamaailman välittäjän.

Peterin paluusta oli nyt kulunut kuukausi ja asiat rullasivat hyvin pitkälti omalla painollaan. Töitä tuntui taas riittävän hamaan tulevaisuuteen asti, mitä Steven ei laittanut ollenkaan pahitteeksi. Olihan työskentely omassa asekaupassa hänen intohimonsa, eikä Peter jäänyt hänestä paljoa taakse. Steven oli kuitenkin pistänyt merkille, että Peter oli muuttunut.

Muutokset olivat pieniä, sellaisia mitä hädin tuskin normaalisti pistäisi edes merkille, mutta kun kaksi veljestä on asunut koko elämänsä ajan yhdessä, niin pienetkin muutokset eivät mene huomaamatta. Steven oli huomannut, että Peterin keittämä kahvi oli huomattavasti laihempaa kuin aiemmin, hän siivosi jälkensä lähes välittömästi oli kyse sitten peseytymisestä tai aseiden virittämisestä, ja mikä kaikista oudointa, Peter laittoi ruokaa! Ennen armeijaan liittymistä Peter ei muuta tehnytkään kuin syönyt kiinalaista samalla haarukalla, jolla oli hetkeä aiemmin kaivanut jotain roskaa sen hetkisestä aseprojektistaan.

Todennäköisesti Steven oli vain vainoharhainen, sillä hän oli lukenut mitä sota voi tehdä miehelle pahimmillaan. Ikuiset traumat, joiden myötä saattaa heräillä keskellä yötä vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Steven ei vielä ollu huomannut Peterissä minkäänlaisia trauman merkkejä, mutta hän oli valmiina jos jotain ilmenisi. Steven pelkäsi Peterin ylläpitävän illuusiota, että kaikki oli hyvin, vaikka hän todellisuudessa saattoi olla palasina. Mutta oli Peterin todellinen tilanne mikä tahansa, niin Steven oli valmiina.

Steven pysähtyi hetkeksi, sillä hänen päähänsä tuli skenaario, jossa he molemmat kävivät asemasotaa olohuoneessa keskellä yötä. Jos Peterillä naksahtaisi, niin piti muistaa heidän asuvan asekaupassa. Steven ei kuitenkaan kehdannut takavarikoida veljensä aseita. Vai kehtaisiko?

Ajatukset pyörivät Stevenin päässä ja tämä päätti hakea kupillisen kahvia. Kaupan ovelle hän laittoi lapun ”Tauolla 15min”. Hän jätti Dragunovin sorvauspöydälle ja lähti kävelemään kohti yläkertaa, ja hyvällä tuurilla siellä olisi vielä pannun pohjalla jotain mustaa nestettä. Stevenin onneksi tai epäonneksi pannun pohjalla oli vielä lähes hiiltynyttä kahvia, jonka Steven kaatoi kuppiin runsaan maidon kera. Samalla hän nojaili keittiötasoon ja katsoi Peterin huoneen ovea, joka oli hiukan raollaan.

Hetken emmittyään Steven kaatoi kahvin viemäriin ja lähti kohti Peterin huonetta. Huonetta valaisi ikkunasta siroava auringonvalo, eikä Steven huomannut mitään poikkeavaa ensisilmäyksellä. Paitsi että huone oli siisti, eikä pommin jäljiltä kuten aiemmin – Sänky oli petattu, kirjoituspöytä oli siisti, eikä missään lojunut likaisia vaatteita.

Steven alkoi järjestelmällisesti tutkia Peterin huonetta – sängynalustaa, asekaappia, vaatekaappia ja kirjoituspöydän laatikoita. Myös Peterin salainen lattiakätkö ei jäänyt Steveniltä tarkastamatta. Kaikki vaikutti olevan ihan normaalisti, mutta lattiakätköä ei oltu käytetty - siellä oli samat valokuvat ja todistukset kuin aiemminkin, mutta pölyn peittämänä. Se oli sinällään outoa, sillä ennen lähtöään Peter oli katsellut vanhoja valokuviaan lähes päivittäin.

Lattiakätkön koskemattomuus ei kuitenkaan ollut ainoa asia mitä Steven löysi. Aluksi hän melkein jätti vaatekaapista pilkottavan rätin huomiotta, mutta ottaessaan rätin esille hän järkyttyi huomattavasti. Rätti paljastui t-paidaksi, joka oli kuivuneen veren peitossa, eikä Steven muistanut että Peter olisi missään vaiheessa ollut vahingoittunut näin pahasti. Samassa alakerrasta kuului huuto: ”Steven! I’m back!”

Steven tunki paidan pikaisesti takaisin piiloon ja lähti pikaisesti keittiön puolelle. Hän pääsi juuri kahvinkeittimen luokse, kun Peter asteli portaat ylös. ”Huomasin että olit tauolla. Onko tuoretta kahvia?” hän kysyi, viskaten Stevenille samalla läjän postia, kuten aiemminkin joka päivä. ”Ei vielä. Unohdin laittaa keittimen päälle kun lähdin vessaan. Mutta tuo minullekin kupillinen, kun se on tippunut, sillä mun on pakko mennä taas avaamaan kauppa,” Steven vastasi, yrittäen peittää hermostuneisuutensa hymyn taakse.

Kävellessään portaita alaspäin, Steven ei ollut varma mitä hänen pitäisi tehdä. Jos hän ottaisi asian suoraan esille, mitä Peter sanoisi? Että hän oli ollut teurastamassa sikaa? Vai kieltäisikö hän vain kaiken? Steven ei ollut varma mitä ajatella, joten hän päätti yrittää unohtaa koko jutun edes hetkeksi, joten hän jatkoi siitä mihin oli Dragunovin kanssa jäänyt aiemmin.

**********

Seuraavana yönä Steven ei saanut unta. Hän vain pyöri sängyssään monta tuntia, miettien kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, pääsemättä kuitenkaan itseään tyydyttävään lopputulokseen. Lopulta hän päätti nousta ylös ja keittää kahvia. Jos televisiosta sattuisi vaikka tulemaan jokin vanha elokuva. Keittäessään kahvia Steven kuitenkin pisti merkille edellisen päivän sanomalehden – Nuori pari murhattu raa’asti vain kilometrin päässä kaupalta. Jutussa itsessään ei kerrottu mitään ihmeellistä, sillä poliisi ei kerro paljoakaan käynnissä olevista murhatutkimuksista ja sanomalehdet pyrkivät tekemään murhista kauheaa populistipornoa myydäkseen paremmin. Steven tuhahti ja alkoi kaivamaan vanhempia sanomalehtiä lehtikorista.

Stevenin intuitio ei pettänyt häntä tälläkään kertaa, sillä viimeisen kahden kuukauden aikana vastaavanlaisia ”raakoja ja alkukantaisia” murhia oli sattunut keskimäärin parin viikon välein ympäri Chicagoa. Viimeisimmässä uutisessa jo varovaisesti mainittiin kyseessä olevan ehkä sarjamurhaaja. Koska unettomuus tuntui jatkuvan, Steven alkoi vertailla murhia toisiinsa niiden vähäisten tietojen avulla joita hänellä oli, pääsemättä kuitenkaan puusta pitkälle. Ährättyään sanomalehtien kanssa pari tuntia, hänestä tuntui että unikin alkoi tulla, joten hän päätti jatkaa työtä aamulla. Ensitöikseen aamulla hän päätti soittaa Josephille – hän oli vanha luokkakaveri high schoolista, joka toimi nykyään CPD:n rikostutkijana.

**********

”Steven, sinä tiedät että en voi luovuttaa tietoja meneillään olevasta murhatutkimuksesta, voisin menettää virkamerkkini!” Josephin käheä ääni vastusteli langan toisessa päässä. ”Joe, tiedän kyllä protokollan, mutta tämä on tärkeää. Sanotaanko vaikka että salapoliisinvaistoni heräsi viime yönä,” Steven yritti vakuutella vanhaa ystäväänsä. ”Olkoon vaikka hämähäkkivaistosi, mutta ne on salaisiksi luokiteltuja tietoja! Olen kuiten valmis tapaamaan McLarensin pubissa tänään illalla, mutta vain jos sinä tarjoat,” Joseph jatkoi, johon Steven vastasi: ”Kahdeksalta nähdään.”

Steven teki voitoneleen suljettuaan puhelimen ja melkein kiljaisi riemusta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hän tiesi että Joe ei voinut antaa tietoja puhelimitse, sillä kaikkia CPD:n puhelimia tarkkailtiin, joten he käyttivät high schoolissa kehittämiään koodisananlaskuja. McLarens tarkoitti että Joseph toisi hänelle tiedot, mutta se tulisi kalliiksi. Steven kuitenkin tiesi mikä sulattaisi vanhan körmyn sydämen.

Illansuussa Steven jo siemaili ensimmäistä oluttaan McLarensin pubissa. Tsekkiläistä, tasapaksua, mutta mukavan kitkerää. Hän oli hiukan etuajassa, ja oli valinnut kulmapöydän josta näki koko pubin. Joseph linkutti sisälle muutama minuutti kahdeksan jälkeen, etsien samalla katseellaan Steveniä. Huomattuaan Stevenin, tämä heilautti kättään tervehdykseksi ja suuntasi tiskille. Joseph Gruber oli saksalaista syntyperää oleva tukevarakenteinen mies, jonka hiusraja oli alkanut karata jo kahdenkymmenen tienoilla. Steven mietti, että jos hän värjäisi kiharat hiuksensa punaisiksi ja laittaisi itselleen tekonenän, tämä näyttäisi ihan sirkuspelleltä.

Tilattuaan itselleen oluen, Joseph raahusti Stevenin pöytään. ”Ihan tarkoituksella piti sitten valita pubin kaukaisin pöytä, pirulainen,” Joseph kiroili, mutta hymy hänen kasvoillaan paljasti tämän vitsailevan. Miehet paiskasivat kättä ja vaihtoivat pikaiseen kuulumisia, mutta menivät kuitenkin nopeasti asiaan. ”Ne tiedot ovat tässä tikulla. Mutta kysymys onkin mitä sinulla on minulle?” Joseph sanoi heiluttaen muistitikkua kädessään.

Steven otti pöydän alta esille pienen komposiittimuovista tehdyn salkun, asetti sen pöydälle ja käänsi sen Josephia kohden. Avatessaan salkun, kaljuuntuvan poliisin ilme oli kuin lapsella jouluaattona. ”Fabrique Nationalen viisseiska. Ainoa käsiase maailmassa, joka käyttää ammuksinaan 5.7mm FN luoteja, lukuunottamatta saman valmistajan P90 konepistoolia. Läpäisee luotiliivin 30 metrin päästä, ja kuten arvata saattaa, on erittäin, erittäin laiton siviilikäytössä,” Steven luetteli ulkomuistista ja muisteli samalla kuinka paljon oli nähnyt vaivaa pistoolin eteen.
”Tiedäthän että voisin pidättää sinut tästä hyvästä?” Joseph kysyi sulkien salkun. ”Tiedän, mutta tiedän myös, että et pidätä, koska tiedän tuon aseen olevan sinulle kuin märkä uni,” Steven kuittasi, ja jatkoi: ”Se tikku, kiitos.”

Brothers Fox pt. 1 - Tuhlaripojan paluu

Steven laski kassaa väsyneenä. Päivä oli ollut hiljainen, eikä kaupassa ollut käynyt kuin yksi asiakas katselemassa tarjontaa. Jos kaupankäynti ei vilkastuisi nopeasti, niin Stevenin olisi pakko sulkea kauppa lopullisesti. Pankkilainan lyhentäminen olisi pian pelkkä haave. Fox’s Ammunition häviäisi Chicagosta 40 vuoden aukiolon jälkeen.

Steven huokaisi ja lähti laittamaan asekaappeja lukkoon. Hänellä oli rahaa suurempiakin huolia, sillä hän ei ollut kuullut veljestään Peteristä mitään pariin kuukauteen. Tilanne Irakissa oli varsin hektinen, joten oli ymmärrettävää jos Peterille ei jäänyt aikaa kirjoitella kirjeitä. Stevenille tosin olisi riittänyt tieto, että hän oli hengissä. Liian usein Steven oli nähnyt painajaisia siitä, kuinka armeijan edustaja kävelee kauppaan vain välittääkseen Peterin kuolinilmoituksen.

Twentyn haukunta takapihalla sai Stevenin havahtumaan ajatuksistaan. ”Perkele, mitähän sitä oltiin taas tekemässä. Kiitos vain piski,” Steven tuhahti itsekseen ja lähti turhautuneena katsomaan, mikä koiralla oli hätänä. Twenty oli hyvin koulutettu vahtikoira, eikä se haukkunut ilman syytä. Todennäköisesti pihalle oli eksynyt pultsari tai joku muu kaduneläjä. Varmuuden vuoksi Steven latasi Springfield-pistoolinsa ja iski sen housuihinsa selän taakse.

”Noniin, kuka tahansa siellä pihalla onkin, niin tulkaa esiin! Soitan muuten poliisit paikalle!” Steven huusi astuessaan pihalle ja laittaessaan ulkovalot päälle. Twenty räksytti niin lujaa kuin bulldogista vain lähti ääntä, tuijottaen samalla pihan perällä olevaa roskakatosta. Steven toisti varoituksensa, lähtien samalla kävelemään kohti roskakatosta varovaisesti.  Hänen oikea kätensä oli pistoolin kahvalla, valmiina vetämään sen esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Juuri kun Steven oli raottamassa roskakatoksen ovea, hän kuuli rasahduksen takaansa. ”Seis!” Hän huudahti ja veti pistoolinsa esiin pyörähtäen samalla ympäri. 

”Whoa! Odotin lähinnä kupillista kahvia, suihkua ja lämmintä punkkaa kun pääsen kotiin, sillä aseiden piippuja olen saanut tuijotella viime aikoina ihan tarpeeksi,” pihalle astellut, sotilaan univormuun pukeutunut mies sanoi ja meni rapsuttamaan hiljentynyttä Twentya korvien takaa. ”Peter... Pelästytit minut puolikuoliaaksi. Ole onnellinen etten ampunut sinua!” Steven vastasi, laittaen aseen pois. Hän vilkaisi roskakatosta vielä kerran, mutta päätti unohtaa asian.

”Kissojako olit metsästämässä?” Peter naljaili Stevenille, joka vastavuoroiseselitti tilanteen: ”Tulin vain katsomaan mitä Twenty haukkui, mutta ilmeisesti se oli väärä hälytys. Mutta tarpeeksi minusta, mitä sinulle kuuluu? En ole kuullut sinusta mitään kuukausiin.”  Peter kohautti olkiaan ja sanoi: ”Pääsin kotiin. Loput voin kertoa kunhan päästään sisälle ja saan kupillisen sitä sinun kuuluisaa mustaa tervaasi, jota myös kahviksi kutsutaan.”

Veljekset lähtivät sisälle, jättäen Twentyn vahtimaan tarkkaavaisena pihaa. Mutta edes Twentyn tarkat aistit eivät huomanneet, kuinka läheisellä kujalla ollut hahmo tarkkaili Foxin veljeksiä, vain kadotakseen seuraavassa hetkessä varjoihin.

Peter ja Steven istuivat ruokapöydän ääressä ja molemmilla oli käsissään kuppi höyryävän kuumaa kahvia. Televisio pauhasi huoneen nurkassa, mutta kaksi aikuista veljestä eivät välittäneet siitä, sillä he olivat täysin uppoutuneet omaan keskusteluunsa. Peter oli ollut kaksi vuotta Irakissa, jättäen Stevenin yksin vastuuseen heidän isänsä asekaupasta. Tarinoita vaihdettiin puolin ja toisin, ja molempien kasvoilta paistoi pikkupojan into. Foxin veljekset olivat jälleen yhdessä.

Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja molempia miehiä väsytti, joten he päättivät jatkaa turinointia seuraavana päivänä. Peter suunnisti suihkuun ja Steven lähti viemään Twentylle iltapalaa, aikomuksenaan samalla tarkistaa ovien lukituksen vielä kerran. Ulkona Steven huomasi taas puhuvansa Twentylle, joka järsi innolla saamaansa lihakimpaletta. ”Mitä näit aiemmin poju? Hätistelikö sinua jokin laitapuolen kulkija? Vai tekikö Peter sinulle jonkin jekun?” Steven puhui enemmän itselleen, rapsuttaen kuitenkin samalla Twentyä korvien takaa. Hetken rauhoittumisen jälkeen Steven suuntasi takaisin sisälle, lukitsi oven ja huomasi Peterin menneen jo nukkumaan omaan huoneeseensa. Tarkastettuaan pistoolinsa Steven asetti sen yöpöydälleen ja laittoi maaten.

Uni ei kuitenkaan tullut. Steven ei ollut varma johtuiko unettomuus kahvista vai Peterin paluusta, mutta hän ei voinut olla ajattelematta miten elämä taas muuttuisi Peterin paluun myötä. Hän oli jo tottunut elämään yksin Twentyn kanssa, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä saada Peter takaisin kotiin. Lopulta Steven nukahti, ajatellen edelleen päivän tapahtumia ja tulevaisuutta.

Aamulla steven hätkähti hereille, kuullessaan ääntä keittiöstä, ja vaistomaisesti hänellä oli pistooli kädessään, kunnes hän muisti Peterin palanneen kotiin. Vetäen farkut ja t-paidan päällensä Steven suunnisti keittiöön, josta hän löysi Peterin paistamassa munia ja pekonia. ”Huomenta! Kelpaako rasvapommi aamupalaksi?” Peter huikkasi uneliaalle veljelleen. ”Tietysti kelpaa,” Steven vastasi, kaataen itselleen samalla kupillisen tuoretta kahvia ja katsoen pöllämystyneenä veljeään. Ei Peter ikinä aiemmin ollut kokannut muille kuin itselleen. Ehkä armeija oli muuttanut häntä solidaarisemmaksi.

Kokattuaan Peter lähti hoitamaan paperisotaa kaupungille, jättäen Stevenin syömään ja lukemaan aamun lehteä. ”Eiköhän kaikki tule menemään ihan hyvin...” Steven tuumasi itselleen, nostaessaan samalla pekoniviipaletta suuta kohden. Uutisissakaan ei ollu mitään erikoista Chicacon mittapuulla. Väkivaltaa, työttömyyttä ja turhanpäiväisiä julkkiksia. Viskattuaan astiat tiskikoneeseen Steven suunnisti alakertaan ja alkoi laittaa kauppaa avaamiskuntoon.

Elämä palautui pian samoille raiteille kuin ne olivat olleet paria vuotta aiemmin. Foxin veljekset pyörittivät yhdessä liikettä yhdessä ja Peterin uusien kontaktien avulla kauppa alkoi taas käymään. Harvinaisemmat aseet houkuttelivat varakkaampia ostajia ja Peterin lähes maagiset korjaustaidot aseiden kanssa tulivat tarpeeseen antiikkiaseita korjatessa. Steven ei kuitenkaan saanut ravistettua epämukavaa oloa, joka hänellä oli ollut Peterin paluusta lähtien.